Elääkö maaseutu?

0

EERO UUSITALO. Otsikon sanapari on tuttu ja monen tavoite. Silti itse kysymys on tärkeä eikä suinkaan yksinkertainen. Jokaisella on oma tulkintansa maaseudun elävyydestä esimerkkeinä vaikkapa kevätaamu linnunlauluineen, valtava pihvikarja ”vapaana” laitumella, humiseva metsä tai lainehtiva viljapelto.

Nämä ovat lämpimiä ja harmittomia käsityksiä maaseudusta. Elävyydestä ne eivät kerro yhtään mitään, sillä lähes aina määritteistä puuttuvat asukkaat ja heidän yhteisönsä, erikokoiset kylät. On kuin maaseutu olisi jonkinlainen esteettinen arvo, nostalgiaa ja ympäristöä. Korkeintaan maaseudun yhteydessä kerrotaan perinteisestä tuotannosta. Silloinkin unohdetaan, että maaseudulla on aina ollut merkittävää teollisuutta, monimuotoista matkailua ja nyt pk-yrityksiä enemmän kuin maatiloja.

Elinvoima seuraa ihmisestä eli miten paljon ja miten hyvinvoivia ihmisiä maaseudulla elää ja millaisissa yhteisöissä he asuvat. Puheet ja kirjoitukset maaseudusta ja maaseudun elinvoima harvoin kohtaavat.

 

Oma näkymäni kotini ikkunasta sisältää kaksi kilometriä avaraa peltomaisemaa, jonka takana on metsää aukkoisempana kuin ennen. Taloja ja teitäkin näkyy, mutta yleensä ei minkäänlaista liikettä missään. Vaimoni ilkikurinen arvio näkymästä on, että ”tämä on sitä elävää maaseutua”. Lausuma on tarkoitettu minulle luonnehdinnaksi maaseutupolitiikan pääsihteerin ja kylätoiminnan puheenjohtajan työn tuloksellisuudesta. Ystävällistä pirullisuutta!

Se, että maaseudun elinvoiman määrittely ja tapa käsitellä maaseutua eivät kohtaa, johtaa myös avuttomaan yhteiskuntapolitiikkaan. Maaseutu nähdään elävien keskusten periferiana, joka kuulemma hyötyy kasvavien keskusten vetovoimasta. Sillä lailla. Kiitoksia paljon! Tai maaseutu palastellaan yhdeksi elinkeinoksi tai eläinlajiksi kerrallaan, jolloin kokonaisuuden hallinta unohtuu.

Suuria epäonnistuneita ja ainakin puutteellisia linjauksia maaseudun elinvoiman näkökulmasta on useita. Muun muassa Manner-Suomen niin kutsuttu maaseutuohjelma, joka kohdentaa maaseudun kehittämiseen Leader-varoja 300 miljoonaa euroa ja ely-keskusten kautta 600 miljoonaa euroa, mutta maatalouden ja ympäristön tukemiseen 7,3 miljardia euroa. Hyviä tarkoituksia kaikki, mutta maaseudun elinvoima jatkaa vähenemistään. Puhe maaseutuohjelmasta erehdyttää.

Maaseudun elinvoimaa ei myöskään oteta huomioon maankäytön linjauksissa, joita maan hallitus yleensä kaudellaan antaa. Linjaukset ovat olleet hyvin keskittäviä hallitusten kokoonpanosta riippumatta. Tämän seurauksena virkamiehet kunnissa ja ely-keskuksissa tulkitsevat rakentamisen maalle lähes kielletyksi. Onneksi kaikkein maaseutumaisimmilla alueilla esiintyy kunnioitettavaa tottelemattomuutta typerien pykälien edessä.

 

Kolmas politiikan musta aukko suhteessa maaseudun elinvoimaan on jatkuvasti riittämätön ymmärrys siitä, miten paljon yhteiskuntamme tarvitsee maaseutua tulevaisuudessa. On kysymys energiasta, asumisesta, ruuasta, vedestä, vapaa-ajanvietosta sekä lähiyhteisöissä toteutettavista palveluista kunnallishallinnon ja paikallistoimijoiden yhteistyönä. Tulevaisuus ei suinkaan ole teiden asfaltin kuorimista, yhä suurempia palvelukeskuksia yhä harvempiin kaupunkeihin, vääjäämätöntä asumisen keskittymistä tai kelvollisen infran ja rakennusten heitteille jättöä.

Pelkästään energiantuotannossa on kaikkien yhteiseksi hyväksi tehtävä suuria muutoksia, joissa maaseutu näyttäytyy voimavarana ja rikkautena. Siksi valtion ja kuntien keskittävä politiikka on selkä edellä tulevaisuuteen menemistä. Rakennemuutosta tarvitaan muissakin asioissa kuin niissä, joista nyt puhutaan. Maaseutu on huomenna elävämpi kuin tänään.

Kirjoittaja on professori, Suomen Kylätoiminta ry:n ja Ykkösakseli ry:n puheenjohtaja