Suomi selviytyi raskaista sotakorvauksista

0

HEIKKI KOSKI. Talvisodan päättymisestä on nyt 75 vuotta, ja keväällä toisen maailmansodan päättymisestä tulee kuluneeksi 70 vuotta. Suomi selviytyi sodista itsenäisenä, miehittämättömänä maana mutta raskain seurauksin.
Näihin seurausvaikutuksiin kuuluivat sotakorvaukset, joiden merkitys ei jatkosodan päättymisestä iloinneille suomalaisille vielä 1944 täysin avautunut. J.K. Paasikivi toki kauhisteli määrien hirmuisuutta.
Välirauhansopimuksen 11. artiklassa Suomi oli määrätty ”korvaamaan Neuvostoliitolle sotatoimien ja Neuvostoliiton alueen miehityksen johdosta Suomen aiheuttamat vahingot 300 miljoonan dollarin arvosta maksettavaksi 6 vuodessa tavaroina”.
Myöhemmin Suomi sai kaksi helpotusta. Maksuaikaa pidennettiin kahdeksaan vuoteen. Jäljelläolevan maksuerän nimellisarvoa pienennettiin vuonna 1948. Sotakorvausten kokonaismäärää on nykyrahassa vaikea arvioida; sitä paitsi Suomi joutui luovuttamaan Karjalan kannaksen myötä siellä sijainneet tuotantolaitokset, vesivoimalat, metsävarat ja kunnallisen infrastruktuurin. Niin ikään saksalaisten omaisuus Suomessa jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle.

Sotakorvausponnistukset koettelivat etenkin vuosina 1945-48 kestokykymme äärirajoja. Kaiken taustalla oli vielä pelko siitä, mitä tapahtuisi, jos Suomi ei kykenisi suorittamaan vaadittuja korvauksia asetetuissa aikarajoissa. Sodan jälkeisessä epävarmassa tilanteessa, ”vaaran vuosina”, pahimmatkin uhkakuvat olivat yhä monien mielissä. Valvontakomission johtaja Andrei Ždanov uhkasikin, että ellei Suomi suostu sopimaan sotakorvauksista neuvostoliittolaisten esittämällä tavalla, tehtaita otetaan suoraan Neuvostoliiton haltuun.
Kun viimeinen sotakorvausjuna ylitti rajan Vainikkalassa 19. syyskuuta 1952, oli kulunut päivälleen kahdeksan vuotta siitä, kun välirauhansopimus Suomen, Neuvostoliiton ja Iso-Britannian välillä oli solmittu. Suomi oli selviytynyt suunnattomasta urakasta. Olimme ainoa maa, joka maksoi sille määrätyt sotakorvaukset täysimääräisesti.

Jälkeenpäin on sanottu, että pakko muuttaa maamme teollista rakennetta, oppia rakentamaan sellaisiakin tuotteita erityisesti metalli- ja konepajateollisuuden alueilla, jollaisista ei aiemmin ollut valmistuskokemuksia, ja kehittää ammattikoulutusta koituivat Suomen eduksi. Ehkä näin voidaan sanoa, mutta samalla on muistettava, että Suomen elinkeinorakenne olisi joka tapauksessa sotien jälkeisenä jälleenrakennuskautena nopeasti muuttunut ja teollinen tuotanto niin määrän kuin laadunkin suhteen kehittynyt. Ja kaikki tulokset olisivat silloin koituneet omaksi hyödyksemme.
Sen sijaan sotakorvaukset epäilemättä merkitsivät pysyvää pääsyä Neuvostoliiton markkinoille. Ensimmäinen viisivuotiskauppasopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä vuosiksi 1951–55 solmittiin sotakorvaustoimitusten vielä ollessa käynnissä. Niinpä pääministeri Urho Kekkonen saattoi päättää radiopuheensa 19. syyskuuta 1952 toivomukseen siitä, että ”jos me oikealla tavalla kykenemme Neuvostoliiton kauppamme hoitamaan, niin kahdeksaa laihaa vuotta seuraa kahdeksan lihavaa vuotta”.
Angelniemeläistaustainen vuorineuvos Jouko Sere, Rauma-Repola Oy:n entinen toimitusjohtaja, on muistanut aina tavatessamme sanoa, ettei sotakorvauksia ja niiden merkitystä ole tutkittu riittävästi. Nyttemmin on ilmestynyt Hannu Rautkallion toimittama kirja ”Suomen sotakorvaukset” (2014). Sotakorvausmuistomerkkinä voisi mielestäni toimia vuonna 1952 Neuvostoliitolle luovutettu ja takaisin Suomeen palannut kolmimastoinen puinen sotakorvauskuunari Vega, jonka kunnostustyöt Pietarsaaressa tarvitsisivat vielä loppurahoituksensa.

Kirjoittaja on hallintotieteiden tohtori.