Vennamon opetukset

0

ANTERO LEPPÄNEN. Timo Soini vaati neljä vuotta sitten, että Suomen tulee erota EU:sta tai ainakin ottaa markka takaisin. Sittemmin hän laittoi sordinon päälle, lopetti melskaamisensa ja käänsi takkiaan.
Puheenjohtajan mielen muuttuminen tuli kuitenkin joillekin puolueen jäsenille kuin puun takaa. Niinpä esimerkiksi puolueen nuorisojärjestö hiihtää edelleen Soinin neljä vuotta sitten merkitsemiä latuja EU:n lippua poltellen. Puheenjohtaja on kyllä pannut suutansa supumpaan ja pakastanut vanhoja sloganeitaan. Vaaleihin on vajaat kaksi kuukautta. Siinä ajassa voi tietysti käydä niinkin, että Soinin takki asettuu taas uuteen eli siis oikeastaan vanhaan asentoonsa.
Se, kuinka tosissaan Timo Soini eroaikeissaan oli, jää ainakin minulle ikuiseksi arvoitukseksi. Olen taipuvainen uskomaan, että kysymys oli pikemminkin soinilaisesta läpänheitosta, jossa aina on vähintään saman verran ilmaa kuin jarrutetussa tuhnussa. Soinihan on oppinut politiikan verbaliikkansa Veikko Vennamolta, joka kyökin pöydän ääressä vaimonsa Sirkan kanssa kehitteli iskulauseita kuvaamaan talonpojan tappolinjaa.
Soini halusi neljä vuotta sitten, että kokoomuksen, demareiden ja keskustan EU-linjat ja hänen ajatuksensa eroaisivat toisistaan kuin yö ja päivä. Tuota eroa korostamalla perussuomalaiset repivät hajurakoa suuriin puolueisiin, ja sätky tuli.
Vaalit olivat pelin ensimmäinen erä. Toisessa Soini esitti hallitusneuvotteluissa niin epärealistiset ohjelmavaatimukset, että perussuomalaiset saattoivat omasta mielestään hyvällä omalla tunnolla jäädä ulos hallituksesta ja lihomaan oppositiossa.
Nyt puoluejohto on kolmannessa erässä yrittänyt kaventaa oman ja kolmen suuren puolueen välistä linjaeroa, vaikka Kreikka on yhtä suuri ongelma kuin neljä vuotta sitten. Niinpä napina omissa joukoissa niin eduskunnassa kuin kentälläkin on äänekästä, eikä perussuomalaista likapyykkiä pestä kotona vaan turuilla, toreilla ja medioissa.

Salon paikallispoliitikot yli puoluerajojen toimivat Salon synnäriasiassa Soinin vennamolaisia oppeja soveltaen. Ajateltiin, että omaa synnäriä kannattaa ajaa, koska häviäminen taistelussa hyvän asian puolesta on pitkässä juoksussa palkitsevaa, jopa sankarillista. Saatiin kahden vuoden jatko, ehkä.
Presidentti Kekkonen kuvasi tällaista politiikkaa kalastustermein: Lohi on arvokas kala. Sitä kannattaa pyytää, vaikka tietää, että ei sitä saakaan.
Minulle on epäselvää, kuinka moni paikallinen päättäjä oli tietoinen siitä, että synnytysten säilyttäminen Salossa maksaa ekstraa, ja että rahoituksen tulee hoitua muita käyttömenoja leikkaamalla. Asian puolesta marssimassa olleet kouluikäisten lasten vanhemmat eivät kyllä sitä tienneet.
Yhden asian liikkeiden heikkous on juuri siinä, että metsää ei nähdä puilta. Tai sitten eletään maailmassa, jossa eurojen uskotaan kasvavan rahapuissa.

Helmikuun alkupuolella kaavailtiin, että Arno Miettinen tulisi Salon johdon sparraajaksi eli apuvoimaksi vedettäessä kaupunkia ylös suosta. Miettinen osoittautui kuitenkin mieheksi, joka osaa sanoa myös ei. Päätöstään hän perusteli julkisuudessa näin: ”Olen käynyt laajan keskustelukierroksen päättäjien kanssa, ja sen perusteella olen päättänyt kieltäytyä tehtävästä.”
Tulkitsen lausuntoa niin, että päättäjät olisivat halunneet hänen palvelujaan, mutta Miettinen teki johtopäätöksen, että hänen ja päättäjien käsitykset siitä, mihin ja miten päämäärään pyritään, eivät kohdanneet. Oleellinen kysymys kuuluu: Kenen hallussa pallo on?
Kirjoittaja on salolainen entinen kunnallispoliitikko.