Ylämenu
Menu
Uutiskirje

Euraasiat vastakkain

JUSSI LASSILA. Ukrainan kriisin seurauksena monissa Venäjä-analyyseissa – niin asiantuntevissa kuin puolivillaisissa – on vahvistunut näkemys Venäjän määrätietoisesta länsivastaisesta pyrkimyksestä Syyriassa alkanutta sotaretkeä myöten. Viimeistään Pariisin terrori-iskujen jälkitunnelmissa tapahtunut Turkin ja Venäjän suhteiden jäätyminen on antanut taas tilaa sen osoittamiselle, että mitään kovin määrätietoista aatteellista agendaa Venäjällä ei ole.
Neuvostoliiton jälkeen vaikutusvaltaisin Venäjän länsivastainen  virtaus on ollut oppi Venäjän euraasialaisuudesta. Alkujaan se syntyi 1920-luvulla Venäjän vallankumousta paenneiden emigranttien keskuudessa aaterakennelmana, jossa Venäjän maantieteellinen ainutlaatuisuus kahta maanosaa, Eurooppaa ja Aasiaa, käsittävänä valtiona yritettiin sovittaa venäläiseen kulttuuriin ja historiaan.
Euraasialaiset kyseenalaistivat Venäjän eurooppalaisuutta korostaneen kertomuksen, jossa Venäjä on suojannut Eurooppaa Aasialta. Tämä oli myös neuvostoajan virallinen näkemys, olihan sosialismi eurooppalainen aate ja Lenin tämän aatteen suurin visionääri.
Euraasialaisuus näki mongolivallan venäläisyyttä rikastuttavana ajanjaksona, samaten kuin venäläisyyden nähtiin linkittyvän aasialaisiin ja turkkilaisiin kansoihin ja arojen mentaliteettiin. Länsimainen maailma on sen sijaan aina yrittänyt tuhota Venäjän sopimattomine malleineen.
Viimeksi mainitun version toi julki 1970-luvulla Lev Gumiljov, neuvostovallan puristuksessa eläneen tunnetun runoilijapariskunnan Anna Ahmatovan ja Nikolai Gumiljovin poika, jolle itsellekin tulivat Stalinin vankileirit tutuiksi. Varsinaisen läpimurron Gumiljovin uuseuraasialaisuus koki kuitenkin Neuvostoliiton loputtua, ei vähiten siitä syystä, että se tarjosi kohtalonomaisen selityksen maailmasta ja Venäjän paikasta siinä.
Gumiljovin opissa Neuvostoliiton romahdus ja sitä seurannut kapitalismin ja kurjuuden kaaos voitiin nähdä vihamielisen lännen tekona ja Euraasian sivilisaation sen hetkiseen heikkouteen kuuluvana vaiheena. Kun Gumiljovin opista lisätään vielä väite siitä, että Venäjän kukoistus riippuu sen elinvoimaisuuden asteesta, joka puolestaan riippuu elinvoimaisesta johtajasta, ovat odotukset Putinin kaltaiselle johtajalle melko suuret.

On aivan liian yksinkertaista väittää, että Putinin ajama Euraasian unioni EU:n kilpailijana ja Ukrainan kriisin yhtenä sytykkeenä olisi suoraan rakennettu Gumiljovin kirjojen sivuilta. Yhtä kaikki, länsivastaisen euraasialaisuuden poliittinen virtaus on varmasti vaikuttanut Putinin siirtoihin.
Vielä syyskuun lopulla presidentti Erdogan esiintyi juhlallisesti Putinin rinnalla Moskovassa uuden jättimoskeijan avajaisissa. Asetelma sopi hyvin Venäjän euraasialaiseen virtaukseen konservatiivisten arvojen keskuksena kristinuskon ja islamin välillä.
Siinä missä sovinnon elkeet lännen ja Venäjän yhteisessä terrorismin vastaisessa sodassa voidaan osin kuitata Kremlin taktiikkana päästä yli Ukrainan kriisistä, paljastavampaa on impulsiivisuus, jolla Venäjä on tuominnut Turkin, monille Venäjän euraasialaismielisille tärkeän valtion ja kulttuurin.
Tosin lännen ja Venäjän orastavasta lämmittelystä ei kannata vetää liian kauaskantoisia päätelmiä. Niin Venäjän ja lännen kuin nyt Venäjän ja Turkin kiristyneet välit ovat osoitus Venäjän aatevirtausten vakiintumattomuudesta Kremlin autoritäärisessä vallankäytössä.
Eurooppa lienee kuitenkin Venäjälle se luontevin suunta, kaikesta länsivastaisuudestaan huolimatta. Esimerkiksi suomalaisillekin tuttu räyhänationalisti Vladimir Zhirinovski tuli aikoinaan tunnetuksi fanaattisella Turkki-vihallaan, vaikka ei häntä lännen ylimpänä ystävänäkään voida pitää.

Kirjoittaja on tutkija Aleksanteri-instituutissa.










Uutiset
STT
Arkisto