Oman kylän ylpeydet osa 3/10: Tornion Terrieristä oli helppo tykätä

0
Teemu Tainio ennen Turussa vuonna 2013 pelattua Suomi-Slovenia-ottelua. Kuva: Turun Sanomat/Tara Jaakkola

Ajan säälimättömän ja vääjäämättömän kulumisen huomaa usein vasta sitten, kun miettii ensikohtaamistaan myöhemmin tärkeäksi muodostuneen henkilön kanssa.

Yhdestä tällaisesta hetkestä on jo yli 19 vuotta.

Vuoden 1997 Suomen Cupin loppuottelu TPS–Haka pelattiin varhaisteinin silmin kolkolla, mutta aina niin kauniilla ja kylmällä Olympiastadionilla. Nyt jo tunnistamattomaksi myllätty Olympiastadion oli siitä omituinen paikka, että oli vuodenaika, lämpötila ja vaatetus millainen tahansa, niin matsin jälkeen lähdit hytisten kotiin.

Niin myös muistaakseni lokakuussa 1997.

Rumissa violeteissa paidoissa pelanneen Juha Malisen valmentaman TPS:n riveistä löytyivät niin tulevat euroammattilaiset Markus Heikkinen ja Peter Enckelman kuin Veikkausliigan historian tehokkain näätä Saku Puhakainen.

Klassisen ”Uu, Haka, Haka” -kannustushuudon piiskaamana pelannut Keke Armstrongin Haka taas oli yhtä kuin kärkipelaaja Valeri Popovitch. Tai niin ainakin luulin.

En rehellisesti muista ottelusta kuin Hakan voiton, junantuomien koskilaisten juhlat sekä sittemmin tutuksi käyneet perustelut niin äidille kuin kavereilleni, että miksi ihmeessä pitää tuhlata yksi potentiaalinen rillutuslauantai lähtemällä Helsinkiin asti hytisemään jonkun jalkapallon takia.

Haluaisin muistaa enemmän, sillä Hakan kaksi numeroa liian isoa kymppipaitaa kantoi 17-vuotias siloposkinen poika, josta tuli myöhemmin jotain suurta, mutta silti aivan liian pientä.
Sinä lauantaina näin ensimmäisen kerran livenä Teemu TainionTornion Terrierin.

175-senttiseksi jäänyt Teemu Tainio pelasi ensimmäiset ottelunsa aikuisten sarjassa vain 14-vuotiaana Torniossa TP-47:n riveissä. Kahdesti vuoden lupaavimpana suomalaispelaajana ja kerran vuoden poikapelaajana palkittu Tainio hän debytoi Veikkausliigassa Hakan paidassa vain 16-vuotiaana kesällä 1996. Kausi päättyi putoamiseen, mikä saattoi olla Tainion uran kannalta iso onni, sillä kausi 1997 Ykkösessä toi ison vastuun ja cupmestaruuden.

Seuraavana vuonna olikin edessä siirto Ranskan pääsarjan Auxerreen ja sitä kautta myös kutsu Richard Möller Nielsenin valmentamaan maajoukkueeseen.
Harvassa ovat ne suomalaispelaajat, jotka ovat ennen 19. syntymäpäiväänsä debytoineet A-maajoukkueessa ja siirtyneet ranskalaiseen suurseuraan.

Seitsemän Auxerre-vuoden jälkeen Tainio siirtyi Englannin Valioliigaan Tottenhamiin. Loukkaantumisista kärsinyt lontoolaisjoukkue voitti keväällä 2008 liigacupin finaalissa paikallisvastustaja Chelsean ja Tainio pelasi koko ottelun laitapuolustajana.

Ottelusta on jäänyt elämään Youtube-hitti, jossa Tainio vitkastelee rajaheiton kanssa jatkoajan viimeisillä minuuteilla. Kun Chelsean tähdet tulevat paikalle Joe Colen ja Didier Drogban johdolla protestoimaan tilannetta ja syyttämään Tainiota ajanpeluusta, TP-47:n kasvatti virnistää Chelsean miljonääreille ja osoittaa sormellaan tulostaulua:

– Katoppa poika tulostaululle, se on kaksi-yksi meille, Tainio kertoi HJK:n Pääty-tv:n haastattelussa huutaneensa tilanteessa Joe Colelle.

Tottenhamista matka jatkui Sunderlandiin, jossa vastuu jäi pieneksi. Kauden 2010–2011 Tainio piipahti Ajaxissa, jossa hän pelasi takareisivamman takia vain kaksi ottelua ennen kuin vaihtoi kokonaan manteretta. Kaudet 2011–2012 Tainio pelasi MLS-liigaa Thierry Henryn tähdittämässä New York Red Bullsissa, jossa apuvalmentajana toimi muuan Hans Backe.

15 vuoden ammattilaisuran jälkeen Tainio palasi Suomeen ja Helsingin Jalkapalloklubiin, jossa hän pelasi uransa kaksi viimeistä kautta ja voitti kaksi Suomen mestaruutta. Tainion lähdön jälkeen HJK ei ole enää mestaruutta voittanut.

Tainion pelityylistä näkyi, että hän on tottunut pienestä pitäen pelaamaan itseään isompia (ja vanhempia) vastaan. Periksiantamattoman Tainion tilannekovuus ja taito pelata pienessä tilassa tekivät hänestä arvostetun ammattilaisen.

Lupsakasta lapinmiehestä oli helppo tykätä.

Tainion pelityyli oli myös kuluttava ja loukkaantumiset seurasivat toisiaan. Olkapää, akillesjänne, polvi, takareisi ja taas olkapää. Kun Suomen maajoukkue kokoontui 2000-luvulla tärkeään karsintaotteluun, Tainion pelikunto oli lähes poikkeuksetta kysymysmerkki. Jos Tainio oli kunnossa, hän kuului kuuden eri päävalmentajan alaisuudessa aina luottopelaajien joukkoon.

Tainion ura maajoukkueessa kesti 16 vuotta, mutta maaotteluita hän pelasi vain 64 eli neljä vuodessa. Näin hänestä ei tullut Ari Hjelmin, Jari Litmasen, Sami Hyypiän ja Jonatan Johanssonin jälkeen viidettä yli 100 A-maaottelun suomalaispelaajaa, vaikka ainekset siihen oli.

Tainion ura olikin kuin suomalaisen jalkapallon ”kultainen sukupolvi” pienoiskoossa – hirvittävä määrä lahjakkuutta, työtä, yritystä ja arvostusta, mutta silti ikuisiksi ajoiksi takaraivoon tykyttämään jäänyt kysymys:

Mitä jos?

 

Juttusarjassa esitellään urheilijoita, joiden lempinimi on tehnyt suomalaisesta kunnasta, kaupungista tai kaupunginosasta tunnetun.

Osa 2/10: Jarkko Immonen – Rantasalmen Sulttaani

Osa 1/10: Jorma Kinnunen – Äänekosken pikkujättiläinen