Oman kylän ylpeydet osa 5/10: Kemin Keijun mystisestä mahtituloksesta on kulunut 17 vuotta

0

Siitä tömähdyksestä on tänään kulunut jo 17 vuotta.

7. helmikuuta vuonna 2000 Tampereen Pirkkahallissa järjestetyissä yleisurheilun Tähtien kisoissa Kemin Kunnon 191-senttinen ja 135-kiloinen Mika Halvari työnsi kuulaa pidemmälle kuin kukaan suomalainen oli ikinä työntänyt tai tulee ikinä työntämään.

Tulos 22,09 ylitti Reijo Ståhlbergin ulkoratojen Suomen ennätyksen 40 sentillä. Tuloksella 22,09 mentiin tuolloin maailman kautta aikojen hallitilaston viidenneksi ja Euroopan tilaston kolmanneksi. Muutama jenkki on 17 vuoden aikana pukannut Halvarin ohi, mutta ei yksikään eurooppalainen.

Muistan edelleen sen hetken, kun 14-tuumaisessa Philipsissä raikasi tuttu tunnussävel ja Maikkarin Tulosruudun setä kertoi, mitä Tampereella oli muutama tunti sitten tapahtunut. Vietin samana päivänä 17-vuotissynttäreitäni, enkä suostunut uskomaan uutista todeksi – leukani putosi lattialle.

Tänään 34-vuotispäivänäni leukani enää vapisee. Ja syystä: Mika Halvarin 22,09 on edelleen yksi suomalaisen yleisurheiluhistorian kovimmista tuloksista, joka minun elinaikana on tehty. Ellei kovin.

Ainoastaan Aki Parviaisen kesällä 1999 Kuortaneella heitetty keihäskaari 93,09 ja OlliPekka Karjalaisen kesällä 2004 Lahdessa pyörähtämä moukaritulos 83,30 kestävät vertailun. Toki myös Seppo Rädyn Punkalaitumella vuonna 1991 heittämä vanhan keihäsmallin maailmanennätys 96,96.

Mutta Kemin Keiju oli paljon muutakin kuin tuo unohdettu ja siten jopa mystinen mahtitulos.

Ensimmäisenä suomalaisena huipputyöntäjänä pakittamisen sijaan pyörähdystyyliä käyttänyt Mika Halvari oli 1990-luvun suomalaisen kuulaihmeen keulakuva.

Halvari oli myös esimerkki siitä, että huipputyöntäjäksi ei nousta yhdessä yössä ennen ajokortti-ikää, vaan sentti sentiltä, pitkän ja raskaan puurtamisen kautta. Halvari ei ollut vielä 22-vuotiaana ylittänyt 19 metrin rajaa. 20 metrin kerhoon hän liittyi 23-vuotiaana Kotkassa elokuussa 1993.

Seuraavana kesänä 20 metriä jäi rikkomatta, mutta silti hän nousi suuren yleisön tietoisuuteen pukkaamalla EM-kotikisoissa vain seitsemän sentin päähän pronssista (19,52). Maanmies Markus Koistinen jäi sentin päähän Halvarista.

1995 oli Halvarin läpimurtovuosi, joka jäi myös hänen uransa parhaaksi vuodeksi. MM-hallikultaa seurasi satumainen kesä, jonka aikana hän työnsi peräti kuusi kertaa yli 21 metriä.

Göteborgin MM-kisoissa Halvari työnsi hopealle, vaikka nilkan nivelsiteet repesivät jo avaustyönnössä. Hopeatulos 20,97 syntyi viidennellä kierroksella. Terveenä hän olisi taistellut maailmanmestaruudesta, sillä John Godina vei kullan tuloksella 21,47. Kuukautta aiemmin Halvari oli työntänyt Hämeenkyrössä ennätystuloksensa 21,50.

Odotettu olympiavuosi 1996 meni pipariksi, kun Halvarin pitkään vaivannut akillesjänne pamahti poikki helmikuussa Kemin Junkohallissa. Halvari kuntoutti itsensä viidessä kuukaudessa olympiakoneeseen, mutta jäi Atlantan helteessä karsintaan.

Vuodet 1997–1999 Halvari työnsi tasaisesti 21 metrin alle, muutaman kerran yli. MM-kisoissa hän oli viides ja EM-kisoissa kuudes. Perustaso oli kovaa luokkaa, mutta arvokisamitaleita edellyttävät tulospiikit puuttuivat.

Halvari peri uransa lopettaneelta Rädyltä suomalaiseen yleisurheiluun (ja mäkihyppyyn) kiinteästi kuuluneen ”ykkösjurottajan” viitan. Halvari ei haastatteluissa puhkunut positiivista energiaa, vaan keskittyi siihen missä oli hyvä – vaikka hänet valittiinkin 1995 Vuoden positiivisimmaksi suomalaiseksi…

Kun muut yleisurheilijat tekivät arvokisojen välipäivinä pr-työtä, Halvari pelasi lempilajiaan biljardia. Eikä kotiovi auennut naistenlehdille, vaikka pyyntöjä varmasti sateli – uskokaa pois.

Rädyn tavoin myös Halvarin voima-arvot synnyttivät lukuisia legendoja. Halvarin huhuttiin ottavan 300 kiloa kyykystä, 270 kiloa penkistä ja juoksevan 20 metriä lentävällä lähdöllä 2,2 sekuntiin, vaikka painoa oli parhaimmillaan 150 kiloa.

Tarinat kertovat myös, että Halvari oli (Rädyn tavoin) sille päälle sattuessaan varsin verraton seuramies. Halvaria ja Rätyä yhdisti myös se, että kummankin siviilityö oli tullimies.

Olympiavuosi 2000 käynnistyi Pirkkahallin ihmeellä. 22 metrin ylitys latasi odotukset Sydneyn olympialaisia kohtaan äärimmilleen. Vielä kesäkuussa Helsingin olympiastadionilla ylittyi 21 metriä. Mutta sitten tuli elokuu ja Lappeenrannan eliittikisat.

Pamahti taas.

Toista kertaa urallaan akillesjänteensä katkaissut kolmekymppinen kuulajätti istutettiin lava-auton kyytiin ja kärrättiin pois Kimpisen stadionilta. Siinä viedään olympiamitalia ja koko suomalaista kuulantyöntöä, mietin.

Kuukauden kuluttua tapahtuneesta Arsi Harju työnsi Sydneyssä uransa kaksi parasta tulosta: ensin aamukarsinnassa 21,39 ja saman illan finaalissa 21,29. Tuloksena edelleen viimeisin suomalaisen yleisurheilijan voittama olympiakulta. Halvarin kohtalo ei enää surettanut kuin meitä muutamia harvoja.

Halvari yritti vielä kerran paluuta, mutta kaksi vakavaa loukkaantumista neljän vuoden välein eivät ainoastaan pilanneet kahta olympiavuotta, vaan koko loppu-uran. Heinäkuussa 2002 Halvari rikkoi urallaan viimeisen kerran 20 metrin rajan. Se on myös tiettävästi ensimmäinen ja ainoa kerta, kun kaksi kertaa akillesjänteensä katkaissut kuulantyöntäjä ylittää 20 metriä.

Halvarin viimeiseksi kilpailuksi jäi vuoden 2004 Kalevan kisat, jossa hän jäi kuudenneksi tuloksella 18,64.  Ilman jälkimmäistä pamausta kaikki olisi ollut toisin.

Viimeisin tieto Halvarista on, että mies oli vieraillut tammikuussa Tampereella kertomassa omasta harjoittelustaan niin huipulle hamuaville työntäjille kuin heidän valmentajilleen.

– Se oli tosi mielenkiintoista. Sain siitä paljon, Halvarin tavoin 22-vuotiaana 19 metrin rajaa vasta lähestyvä Timo Kööpikkä kertoi SUL:n nettisivuilla.

Vaikka Kemin Keiju antoi suomalaiselle kuulantyönnölle jo paljon, olisi hänellä vielä valtavasti annettavaa.

Salkkari esittelee juttusarjassa urheilijoita, joiden lempinimi on tehnyt suomalaisesta kunnasta, kaupungista tai kaupunginosasta tunnetun.

 

Aikaisemmat osat:

Osa 4/10: Olli Mäki – Kokkolan Leipuri

Osa 3/10: Teemu Tainio – Tornion Terrieri

Osa 2/10: Jarkko Immonen – Rantasalmen Sulttaani

Osa 1/10: Jorma Kinnunen – Äänekosken Pikkujättiläinen