Ylämenu
Menu
Uutiskirje

Voiko savimaahan rakastua?

ULLA JÄRVI. ”Essää sil lappiol tääl mittä jälkke saa!”
Naapuripalstanpitäjän tuomio on tyly. Hän nojaa tuliterään jyrsijäänsä ja päivittelee yrityksiäni nakertaa käsipelillä tiilenkovaan maahan edes pientä koloa, johon voisi jotain istuttaa.
Eletään kevättä 1987 Salon kaupungin vuokrapalstalla. Olen muuttanut kaupunkiin Pellosta syystalvella ja otan nyt tuntumaa peltoihin, jollaisia en ole kokenut sen kummemmin Lapissa kuin kotiseudullani Keski-Suomessa. Palstan olen vuokrannut hyvässä uskossa; kaupungilta kerrottiin palstojen olevan kynnettyjä ja tarvitsevan vain ”pientä muokkausta”.

Salonseutulaisesta mielenlaadusta voisin sanoa samaa. Pääsiäisen alla olen juttukeikalla paikallisessa leipomossa, jossa paistetaan mämmiä. Oikein kuvareportaasi oli tilattu toimituksen aamupalaverissa.
”Täsä se kiehuu ja koht laiteta uuni”, toteaa leipurimies. Muuta hän ei pukahda. Ei tarvitse, koska näkeehän toimittajatyttö itsekin. Kierroksen jälkeen kokoonnutaan kahville, jossa pomot porisevat useamman lauseen verran, mutta reportaasista saisi tuskin kuvatekstiä pidempää.
Yritän puhuttaa miekkosia ja raotan epätoivossani jopa omaa taustaani. Nyt tokaisee yksi miehistä: ”Kyl mää suu nyt ymmärrä, sää ole Keski-Suomest, emäntäki o siält!” Jännitys laukeaa silminnähden, toimittajatyttö ei olekaan sairaalloinen hölöttäjä.
Kahdeksankymmentäluvun lopulla – ennen sosiaalista mediaa – eletään sosiaalista elämää, ja työkavereiden kanssa vietetään vapaa-aikaa jopa baareissa. Pikku hiljaa löydän omat verkostoni ja sinkkunaiselle Salo näyttäytyy jopa vilkkaana pikkukaupunkina.
Aikana ennen facebookia avaudun joskus lehtikolumneissa – ravistellen luutuneita ajatusmalleja, kuten nuoren toimittajan kuuluu. Kirjoitan, miten yllätysvieraiden kanssa tärkeämpää on yhdessäolo kuin hienot tarjoilut. Olihan minulla aina sulhaspiirakoita pakastimessa.

Eräs lukija pahastuu ja kirjoittaa yleisönosastoon, miten kauhistuttavia neuvoja lehdessä jaellaan, kun vaan pakasteita tarjotaan. Täällä vieraanvaraisuus on pyhä asia.
Kesemmällä keskellä Salon toria törmään työkaveriin, joka katsoo silmiin erityisellä tavalla. Tajuan, että se on menoa nyt. Kolme kuukautta myöhemmin mieskin tajuaa sen.
Se puutarhapalstani jäi kertakäynnille. Harmistuin, kun naljaileva naapuri ei edes tarjonnut apuja. Myöhemmin opin, ettei kerrasta kannata pahastua. Olisi vain pitänyt sinnikkäästi raapia niitä tiiliskiviä, niin naapuri olisi uskonut, että olen tosissani. Täällä päin Suomea ihmiset pitää vakuuttaa omasta tahtotilasta, ja taatusti autetaan.
Siksi jo kolmekymmentä vuotta näillä savimailla!
Kirjoittaja on halikkolainen tiedetoimittaja ja viestinnäntutkija.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *










Uutiset
STT
Arkisto