Ylämenu
Menu
Uutiskirje

Terolle

Tero Pitkämäki selvitti rutiinilla karsintakilpailun Lontoon MM-kisoissa. Kuva: Lehtikuva/Antti Aimo-Koivisto

Tero.

Voisin valehdella ja väittää, että näin Sinussa tulevan supertähden, kun heitit tasan 15 vuotta sitten hontelona nuorukaisena 22-vuotiaiden SM-kultaa Uudessakaupungissa. En kuitenkaan valehtele, koska et jättänyt voitosta huolimatta juuri mitään muistikuvaa.

Kaksi vuotta myöhemmin tajusin, että nyt se sama hontelo heittää ainoana suomalaisena Ateenan olympialaisten keihäsfinaalin kolmella viimeisellä kierroksella. Olit kahdeksas ja jäit alle kaksi metriä pronssista. Ensikertalaisena et saanut niskaasi verbaalista likasankoa.

Seuraavana vuonna räjäytit pankin. Heitit lippalakki väärinpäin (mihin se muuten katosi?) kasikaseja joka viikonloppu ja ysikymppisiä kerran kuukaudessa. Hontelosta pojasta oli tullut jäntevä adonis, uuden atleettisemman keihässukupolven johtava uros.

En olisi uskonut, että Kuortaneen tuulessa tempaistu 91,53 jäisi urasi pisimmäksi heitoksi. Toisaalta nuorena kimpoilevana vimmapäänä luulin, ettet voita ikinä ainuttakaan arvokisamitalia, kun jäit Helsingin MM-kotikisojen myrskytuulessa neljänneksi yli kymmenen metriä Kuortaneen heittoa lyhyemmällä tuloksella.

Vuodet vierivät ja suhtautumiseni Sinuun muuttui. Osakan MM-kulta ja Thorkildsenin lyöminen sykähdyttivät, mutta Pekingin olympiapronssi maistui jo vähän puulta, vaikka suvereenin Thorkildsenin lyömiseen ei ollutkaan minkäänlaisia mahdollisuuksia.

Kolmen heikohkon kauden (2010–2012) jälkeen kyllästyin Sinuun ja epäonnistumisten varalle tyhjennettyyn selityspankkiisi. Oli mykoplasmaa ja montaa muuta. Käytimme Sinusta lempinimeä ”Jäätymäki”. Olin siis täyttämässä niitä likasankoja, joita niskaasi kipattiin.

Jostain syystä unohdin, että keihäänheitto on maailman absoluuttisella huipputasolla täysin sairasta puuhaa. Jos joku sosiaali- ja terveysministeriön asiantuntija tutustuisi lajiin tarkemmin ja näkisi, mitä 90 metrin heitto vaatii kropalta ja ennen kaikkea tekee kropalle, koko laji kiellettäisiin.

Moskovan MM-kisoissa 2013 heitit hopealle, vaikka kylkileikkauksesta oli alle kaksi kuukautta. Olit jo jäämässä Sinua suullaamman ja helpommin lähestyttävän Antti Ruuskasen varjoon, kun hän heitti 2014 Zürichissä Euroopan mestariksi ja jäit itse pronssille. Vuotta myöhemmin täydensit MM-värisuorasi pronssilla.

Kun Sinut valittiin kolmannen kerran urallasi Vuoden urheilijaksi tammikuussa 2016, vastaanotit palkinnon anteeksipyydellen. Sinua vähäteltiin ja Sinulle naurettiin, vaikka olit pysynyt kokonaisen vuosikymmenen oman lajisi huipulla ja ansaitsit jokaisen Vuoden urheilijan tittelisi. Eihän suomalaisen urheilun alemmuustilasta voi millään syyttää sitä ainoaa todellista kestomenestyjää!

Et hermostunut edes siinä vaiheessa, kun erilaisilla mömmöillä marinoidut takavuosien katkeroituneet mitaliheittäjät arvostelivat tekniikkaasi ja pitivät Sinua pehmeänä. Heikommalla itsetunnolla varustettu urheilija olisi muistuttanut, että montako seitsemän arvokisamitalin keihäsmiestä tästä maasta taas löytyykään.

Mutta et sortunut siihen. Olit vain oma itsesi.

Viime joulukuussa vedit Koskella treenit paikallisille junioreille. Tuntui, että tilanne jännitti Sinua enemmän kuin junioreita. Yritin lypsää Sinulta treenien jälkeen koulukeskuksen ruokalassa otsikkotason kommentteja, mutta epäonnistuin. Paluumatkalla häpesin sensaatiohakuisuuttani.

Täytät joulukuussa 35 vuotta. Sinulla on kaksi lasta ja valmistuit insinööriksi ennen ensimmäistä arvokisamitaliasi. En tiedä heitätkö lauantain finaalin jälkeen enää arvokisoissa. Tuskin tiedät sitä vielä itsekään. En siis tiedä, pitäisikö seuraavaksi kiittää vai hyvästellä.

Sen tiedän, että tapahtui lauantain finaalissa mitä tahansa, totuus ei muutu mihinkään: Olet nyt ja ikuisesti yksi suomalaisen yleisurheilun suurista.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *










Uutiset
STT
Arkisto