Maailma ei muutu

0

LIISA WRIGHT. Lukiessani 150 vuotta vanhoja sanomalehtiä suurten nälkävuosien ajalta huomasin, kuinka vähän jotkut mielipiteet ja mieltymykset ovat muuttuneet niistä ajoista.
Sienet ovat yksi esimerkki. 1800-luvun lopulla niitä käytettiin ruuaksi yleisesti vain Karjalassa. Muualla niitä ei juurikaan tunnettu eikä pidetty ihmisravintona. Lehdet alkoivat katovuonna 1867 kirjoittaa sienistä ja niiden valmistamisesta ruuaksi, lähinnä kertoen niiden soveltuvuudesta hätäravinnoksi.
Silloinkin harmiteltiin lehtien vähäisiä lukijamääriä; tieto ei ehkä niiden välityksellä leviäisi riittävän laajalle. Syksyllä 1867 alettiin Turussa ja Hämeenlinnassa järjestää ilmaisia kursseja, joilla opetettiin ruuan valmistusta sienistä ja hätäleivän leipomista jäkälistä. Kursseille tuli lähettää naisia, jotka jakaisivat oppia omilla paikkakunnillaan.
Tieto sienien herkullisuudesta ei ole edes 150 vuodessa vakuuttanut kaikkia varsinaissuomalaisia. Sieniä tunnetaan vieläkin huonosti ja käytetään turhan vähän. Jos joku niitä poimii, niin lähes aina vain ”keltasieniä” – herkkutatit jätetään mädäntymään.
Ihmiset eivät nälkävuosina jaksaneet kalastaa ja metsästää ravintoa eikä heillä ehkä ollut varusteitakaan. Nykyään nämä erätaidot ovat enemmänkin harrastuksia, vaikka ne auttaisivat osaltaan omavaraisuuteen ruuanhankinnassa.

Lehdissä moitittiin myös, etteivät ihmiset olleet varustautuneet riittävästi huonojen vuosien varalle. Kun kato oli kahtenakin vuonna peräkkäin, ei se olisi useimmille edes ollut mahdollista. Köyhillä oli tarpeeksi huolta saada edes jokapäiväinen leipänsä; ei silloin voitu varautua tuleviin vuosiin.
Olemmeko me nykyään varustautuneet mahdollisiin hätätilanteisiin? Valtiolla kyllä on viljaa varastoituna runsaan puolen vuoden tarpeeseen. Tuontipolttoaineiden varmuusvarasto ei kattaisi yhdenkään talven tarvetta.
Suomen omavaraisuus on joidenkin tuotteiden kohdalla olematon.
Tilanne hätätapauksissa olisi toiveikkaampi, jos kulutuksemme olisi sotia edeltävän ajan tai edes muutamia vuosikymmeniä aikaisemmalla tasolla. Kansalaisten pitää myös itse huolehtia selviytymisestään; ei kaikessa voi tukeutua yhteiskuntaan.

Kansan koulutustaso on 150 vuodessa noussut merkittävästi. Lisääntyneen koulusivistyksen olettaisi edistäneen myös yleistä ja sydämen sivistystä sekä halua tiedonhakuun. Silti jotkut asenteet eivät ole muuttuneet paljonkaan. Suhtautuminen muukalaisiin ja hädänalaisiin on nytkin liian monella kovin nuivaa.
Kuolonvuosien aikana vauraampaan etelään vyöryi nälästä heikentyneitä kerjäläisiä, ja tappava pilkkukuume levisi. Kuitenkin puhuttiin vain heidän työhaluttomuudestaan, ei heidän hädästään. ”Joka ei työtä tee, ..”.
Vaivaishoito velvoitettiin perustamaan työhuoneita ja tarjoamaan aterioita työtä vastaan. Apu olisi haluttu kuitenkin rajata vain omille köyhille, ei vieraspaikkakuntalaisille. Hädänalaisista huolehtiminen oli usein nurjamielistä ja niukkaa. Nykyisissä oloissa kovasydämisyys ja vihapuhe on vielä hävettävämpää.

Kirjoittaja on halikkolainen aikuiskouluttaja.