Häijyä häirintää

0

LIISA WRIGHT. Viime viikkoina on kirjoitettu ja puhuttu seksuaalisesta ahdistelusta. Toivottavasti vihdoin niin paljon, että röyhkeinkin koskettelija ja härskien puheiden harrastaja tajuaa toimintansa olevan laitonta, ei-miesmäistä ja sairasta.
On myös muuta, vähäisempää häirintää – ei vakavaa mutta silti kiusallista. Ikävää on sen esiintyminen ystävien ja tuttavien kanssa seurustellessa. Lievän häirinnän kohteena joutuu tuttavien henkisen pahoinvoinnin sylkykupiksi.
Noudattaessa hyviä tapoja joutuu joskus epämukavaan tilanteeseen. Toinen puhuu ja puhuu ikävästä aiheesta, eikä häntä saa lopettamaan, koska haluaa olla kohtelias.
Vanhuksella on sairauksia ja vaivoja, joista hän haluaa ja pitääkin puhua. Mutta aina vain niistä kuuleminen ei ole pidemmän päälle miellyttävää. Onhan elämässä muutakin kerrottavaa. Erityisen vaivaannuttavaa on kuulla, etenkin nuoremmilta, kummallisista vaivoista ja oireista, jotka kuulostavat enemmänkin luulotelluilta ja liioitelluilta.

Vielä ikävämpää on kuulla ihmisten kertovan riidoistaan, torasta parisuhteessa tai suvun ja ystävien kesken. Ei sellaista kukaan haluaisi kuunnella. Eikä suvun likapyykkejä tarvitse leyhytellä vieraille.
Ystävän velvollisuus on toki kuunnella toisen huolia, mutta ei jatkuvaa ilkeämielistä panettelua ja samojen asioiden vatvomista. Ja kun vähän ajan päästä on taas sitä samaa kinaa tai riitaa vaihteeksi uuden henkilön kanssa.
Harmittavaisia ovat myös ihmiset, jotka soittelevat tai tulevat muuten sönkkäämään juovuksissa. Käyvät he toki sääliksi, mutta näissäkin tapauksissa aika menee täysin hukkaan: päihtynyt ei kuitenkaan ketään kuuntele eikä halua muuttaa käyttäytymistään.
Joutuminen puheisiin eri asioista kiihkoilevien kanssa on varsin turhauttavaa. Ihmiset paasaavat omahyväisyydessään, silmälappuineen sokeana millekään muulle näkökannalle. Ikävin muoto tästä on vihapuhe.

Vakavinta on fyysinen ja myös henkinen väkivalta, silloinkin, kun se ei kohdistu itseen. Väkivaltaisen teon näkeminenkin vahingoittaa. Näin kansakoulunopettajien piiskaavan ja hakkaavan lapsia. Ne pelottavat tilanteet ovat vieläkin muistissani.
Olen jutellut oppikouluystävieni kanssa, miten opettajan jatkuva ujoimpien oppilaiden piinaaminen vaikutti myös ei-kiusattuihin. Lähes 60 vuoden takaa muistamme opettajan harrastamat halventavat kielikuvat ja kuinka ahdistavaa oli kuulla toverien loukkaamista. Millaisia traumoja saivatkaan ne kiusatut oppilaat.
Meidän nuoruudessamme yhteiskunta oli epätasa-arvoinen, ja oli vääriä auktoriteetteja. Emme rohjenneet puhua koulussa tai kotona sadistisista opettajista. Nykyään on paremmin: uhrit uskaltavat puhua kiusaamisesta, ahdistelusta ja väkivallasta.
Väkivalta on aina vahingollista, vaikka ei itse olisikaan sen fyysinen kohde. Nainen saattaa pitää hakkaavaa miestään hyvänä isänä, koska tämä ei sentään lapsiaan pahoinpitele. Lapsi vahingoittuu kuitenkin henkisesti.
Kaikessa väkivallassa ja ahdistelussa on aina kyse sairasmielisestä vallankäytöstä, tekijän huonosta itsetunnosta ja raukkamaisuudesta.

Kirjoittaja on halikkolainen aikuiskouluttaja.

Jätä kommentti

Ole ensimmäinen kommentoija

wpDiscuz