Kuka omistaa historian?

1

JARMO LEHTO. Lotta Svärd -patsaasta Forssassa noussut myrsky osoittaa, miten syvälle ihomme alle historialliset jännitteet ovat voineet juuttua.
Sisällissodasta tulee kohta kuluneeksi pyöreät sata vuotta, mutta jossakin taustalla taistelevat yhä punaiset ja valkoiset haamut.
Kenties taustalla kuuluu vielä vuoden 1903 Forssan kokouksen kumukin.
Vahvasti politisoitunut patsashanke meni tältä erää puihin. Suomalaisen historian kaikki osaset eivät näemmä vieläkään mahdu samaan palapeliin. Ainakaan Forssassa.

Lotta Svärd -järjestön juuret ovat sisällissodan syövereissä. Siinä patsashankkeen vastustajat ovat täysin oikeassa, vaikka itse järjestö vasta sodan jälkeen perustettiinkin
Lottajärjestö organisoitiin tukemaan miehisten ja aseistettujen suojeluskuntien toimintaa. Oleellista oli naisten aseettomuus.
Talvi- ja jatkosodan rintamilla lottien elämä oli kaukana sotapropagandan puhtoisista ihannekuvista. Osa lotista romahti henkisesti tai fyysisesti – jotkut niin sanotusti siveellisestikin.
Rintaman kauheuksia koettiin sukupuolesta riippumatta. Ilman naisia huolto tuskin olisi toiminut.
Jatkosodan jälkeen Lotta Svärdin lakkauttamisesta tuli neuvostosanelun symboli, yksi monista.

Olisiko Forssaan pystytetty Lotta Svärd -patsas todellakin märkä rätti työväenhenkisen kaupungin kasvoille?
Tuskin. Kaupungin historiaan kuuluu sentään muutakin kuin punaista, vaikka sosiaalidemokraattinen puolue siellä alkunsa saikin.
Talvi- ja jatkosodan katsotaan yhdistäneen suomalaisia neljännesvuosisadan takaisten tapahtumien jälkeen. Niissä forssalaiset miehet taistelivat ja naiset toimivat Suomen puolesta yhteisessä rintamassa taustaväreistään riippumatta.

Satavuotias Suomi ei näytä olevan vieläkään kaikin puolin valmis hyväksymään koko historiaansa punaisineen, valkoisineen, naisineen ja miehineen.
Taru ihanteellisesta ja puhtaasta soturikansasta on onneksi viime vuosien tutkimuksissa haalistunut. Tilalle on tullut uskottavampia tulkintoja raadollisinekin piirteineen.
Historiamme on tunnustettava sellaisena kuin se on.
Historian tapahtumia peilattaessa on kuitenkin viisasta välttää yksioikoista jälkikäteistä tuomitsemista. On ymmärrettävä, että ratkaisuja on aina tehty oman ajan tiedoin ja taustoin.
Ymmärtämällä menneisyydessä tehtyjen virheiden syitä voimme kenties välttyä uusilta virheiltä.

Jokainen eletty ajanjakso rumine ja kauniine piirteineen on osa yhteistä kansallista historiaamme, tahdoimme tai emme.
Jos haluamme puhua Suomen historiasta, ei ole olemassa vain työväenhistoriaa tai porvarillista historiaa.
Historiamme on kokonaisuus. Jos haluamme olla totuudellisia, siitä ei voi tarpeen mukaan noukkia pelkkiä jyviä tai akanoita.
Siitä ei pidä myöskään sulkea osia pois. Ei edes Forssassa.

Kirjoittaja on toimittaja.

Historian tapahtumia ei voi ymmärtää, ellei ota huomioon niitten suhdetta aikaansa ja sen ajan suurempaa perspektiiviä kaikkiin tapahtumiin.

Tämä koskee myös Suomen itsenäistymiseen liittyviin kansan kahtiajakautumisesta seuranneisiin väkivaltaisiin yhteenottoihin ja niitä seuranneeseen sisällissotaan, jotka olisivat olleet vältettävissä ilman ulkopuolista tapahtumaketjua, joka toimi moottorina Suomenkin sen ajan kohtaloon.

Nöyryys historian tosiasioiden edessä on hyvä apuväline sen ymmärtämiseen ja siitä oppimiseen.