Viron vapaus ei tullut vaivatta

1

HEIKKI KOSKI. Viron itsenäisyysjulistuksesta on 24. helmikuuta kulunut sata vuotta. Samanaikaisesti kun jo itsenäistynyt Suomi oli luisumassa traagiseen sisällissotaan, Viro sinnitteli löytääkseen sopivan hetken omalle itsenäisyysjulistukselleen. Kumpikin maa joutui kokemaan, ettei tule vaivatta vapaus.
Viron itsenäisyysmielisillä oli vastassaan kaksi rintamaa: baltiansaksalaiset halusivat Viron osaksi Saksaa ja bolševikit halusivat muodostaa Virosta työväenkommuunin, joka olisi pysynyt autonomisena osana Venäjän neuvostotasavaltaa.
Saksalaisjoukkojen vyöryessä Viroon ja bolševikkien perääntyessä näytti olevan oikea hetki itsenäisyyden julistamiselle. Mutta se hetki oli äärimmäisen kapea. Kun itsenäisyys julistettiin 24. helmikuuta 1918, saksalaisjoukot olivat jo lähellä Tallinnaa, eikä heillä ollut mitään aikeita tunnustaa uuden valtion suvereenisuutta, päinvastoin. Nimetyn väliaikaisen hallituksen, jota johti Konstantin Päts, oli painuttava maan alle.

Itsenäisyys näytti sillä erää jäävän yhden päivän mittaiseksi. Saksan sotaonnen kuitenkin kääntyessä sen joukot vetäytyivät Virosta ja miehitys päättyi marraskuussa 1918. Päts palasi maan johtoon vankileiriltä, jonne saksalaiset olivat vieneet hänet kesällä 1918. Mutta jo marraskuun lopulla puna-armeija aloitti hyökkäyksen Viroa vastaan. Tammikuun alussa 1919 puolet Virosta oli hyökkääjän hallussa.
Tammikuussa 1919 Johan Laidoner nimitettiin virolaisjoukkojen ylipäälliköksi. Uudelleen järjestäytynyt Viron armeija yhdessä maahan tulleiden vapaaehtoisten, joita Suomesta tuli noin 3 700, brittiläisen laivasto-osaston ja baltiansaksalaisten muodostaman balttipataljoonan kanssa kykeni työntämään bolševikit rajan taakse.
Suomen suhtautuminen Viroon oli kaksivaiheinen. Saksan miehitysaikana saksalaismielinen valkoinen Suomi suhtautui Viron itsenäistymispyrkimyksiin kylmästi. Sen sijaan Neuvosto-Venäjän aloitettua sotatoimet Viroa vastaan marraskuussa 1918 Suomi toimitti aseita ja antoi lainaa, mutta ei suostunut vakinaisen sotaväen lähettämiseen. Varsinaisiin taisteluihin osallistuminen jäi vapaaehtoisten harteille.
Rauhansopimuksen allekirjoituksen (1920) jälkeenkään itsenäisen Viron historia ei ole vailla dramatiikkaa. Kommunistit yrittivät vallankaappausta vuonna 1924. Fasistiseksi luokitellun Vapaussoturien liiton oletetut vallankaappaussuunnitelmat johtivat vuonna 1934 siihen, että valtionpäämies Konstantin Päts päätti keskittää kaiken vallan ja myöhemmin lakkauttaa puolueet, mikä merkitsi sitä, että Virosta tuli käytännössä yhden puolueen diktatuuri.
Ja sitten tuli toinen maailmansota, ensin Viron miehitti Neuvostoliitto, sitten Saksa ja lopulta jälleen Neuvostoliitto, jonka ”suureen kansojen perheeseen” Viro manipuloitiin liittymään.

Kun Viro lopulta itsenäistyi uudelleen elokuussa 1991, se oli ollut miehitettynä yli 50 vuotta, vailla itsenäisyyttä siis puolet itsenäisyysajastaan.
Näiden kokemusten valossa ei ole ihme, että Viro ensimmäisen mahdollisen tilaisuuden tullen halusi suojaavien läntisten sateenvarjojen Naton ja EU:n alle.

Kirjoittaja on hallintotieteiden tohtori.
heikki.koski@pp4.inet.fi

Viron tarina on kertomus pienen maan kohtalosta hankalassa geopoliittisessa sijainnissa. Sen yli kävellään mennen tullen suurvaltojen toimesta tai/ja se joutuu taistelukentäksi – tekee se sitten mitä tahansa. Hyvää ja varmaa ratkaisua muuttaa tätä tilannetta ei oikeastaan ole, kuten olemme Itämeren kiristyneestä tilanteesta huomanneet. Mikään pienen maan tekemä turvallisuusratkaisu ei jää ilman vastatoimia vastapoolien tahoilta ja siksi siihen on äärettömän vaikeaa löytää juuri pienen maan kannalta parasta, pysyvää ratkaisua. Viro valitsi Naton päästäkseen käpristymään tällä hetkellä vahvimman tahon kainaloon ja hartaasti toivoen ja uskoen, että Nato on valmis puolustamaan tätä pientä strategista maatilkkua kaikella voimallaan tällä hetkellä heikompaa Venäjää vastaan. Se… Lue lisää »