Suoraan hevosen suusta

0

JUHA RUUSUVUORI.

Runoilijoita ja kirjailijoita on aina arvostettu, jopa kunnioitettu. Näin siitä huolimatta, että he usein käyttäytyvät omituisesti ja tuhertelevat öisin täydenkuun valossa tekstejään, näin uskotaan. Mutta miten näkyy nykyisin kirjailijoiden yhteiskunnallinen aktiivisuus?
Ajat ovat olleet aina poliittisia, politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Viime vuosisadan alussa maamme kirjailijat ottivat aktiivisesti osaa poliittiseen keskusteluun, osa valkoisella, osa punaisella puolella. Jotkut yrittivät säilyttää puolueettomuutensa sisällissodan melskeissä.

Ennen talvisotaa ei ollut erikoisen terveellistä olla kirjailija, joka julistaa tulipunaista sanomaa. Kirjoitettiin etupäässä hienoja runoja, joiden tarkoitus oli avittaa joukkojemme voittokulkua Uralille. Sieltä tultiin takaisin ilman soittoa ja runoutta.
Sodan jälkeen meillä oli kirjailijoita, jotka kuvasivat yhteiskunnan muuttumista ja sotaa, kuten Väinö Linna. Kekkosen aikana osa kirjailijoista sai korkeimman johdon suosion, ja systeemi muistutti muutenkin Neuvostoliittoa, missä vallanpitäjiä nuoleskelevat kirjailijat tulivat rikkaiksi.
Tietysti meillä piti pidättäytyä kritisoimasta ulkopolitiikkaa ja asemaamme Neuvostoliiton pikku ystävänä. Esimerkiksi humoristi Veikko Huovinen tuomittiin neuvostovastaiseksi, koska hän kehtasi kirjoittaa miten karmean näköiset Karjalan radanvarsimaisemat olivat.
Suomalaisten kirjailijoiden suurin poliittinen kausi oli 1970-luvulla, jolloin taiteilijat ja kirjailijat ryhmittyivät sirpin ja vasaran alle. Taistolaiset luulivat saavansa vallan maassa ilman yhteistyötä muiden poliittisten liikkeiden kanssa, ja siinähän kävi miten kävi.
Seurasi suuri henkinen krapula. Kun 80-luku saapui nousukausineen, ei juuri kukaan kirjailija enää halunnut touhuta politiikassa. Samaan aikaan muualla, kuten Ruotsissa ja Ranskassa, kirjailijoista tuli merkittäviä yhteiskunnallisia keskustelijoita suosituissa tv-ohjelmissa.

Kirjailijat ovat yleensä melko sivistyneitä ja lukeneita ihmisiä. Mutta edelleenkään heidän näkemyksiään ei juuri kysellä Suomen yhteiskunnallisessa keskustelussa. Olinkin äimän käkenä, kun BBC4 soitti muutama vuosi sitten ja pyysi ohjelmaan puhumaan Nokiasta, vain siksi että olin kirjailija. Siellä sitten haastateltiin minua ja Hannu Raittilaa. Suomessa Nokiasta saivat puhua vain ja ainoastaan insinöörit ja pankkiirit.
Mikä on tämänhetkinen tilanne kirjailijoiden mielipiteiden suhteen? Löytyykö keskustelua suomalaisen yhteiskunnan tilasta?
No, onhan meillä puolisen tusinaa viisikymppistä mieskirjailijaa, jotka notkuvat televisiossa kertomassa pikkutuhmia vitsejä ja viljelemässä koululaismaista kakkahuumoria.

Kirjoittaja on Taalintehtaalla asuva kirjailija.