Mitä jos puhuttaisiin arjesta eikä mahdollisesta juhlasta?

1
Hammarby pelaa kotiottelunsa 350 kilometrin päässä Salosta - katsojia on lähes poikkeuksetta yli 20 000.

Keskustelu suomalaisen jalkapallon tilasta kävi odotetun kuumana läpi päättyneen jalkapallon MM-juhlakuukauden. Kärjistetty ja osin kiihkeäkin keskustelu kulki pääosin tuttua ja turvallista sivuraidetta alittaen lähes kaikki eteen asetetut rimat.

Milloin sekoitettiin iloisesti ja tutkimustuloksista välittämättä monilajisuus ja monipuolisuus, milloin vaadittiin futisväkeä ottamaan mallia pitkien ihmisten erikoislajeista kuten koripallo ja lentopallo.

Välillä kummasteltiin kesäiltana tyhjänä rehottavaa nurmea ja etenkin sen kulmaan iskettyä ”kenttä suljettu” -kylttiä – aivan kuin muuttotappiokunnan keskuskentän kenttämestari olisi vastuussa suomalaisen jalkapallon alemmuustilasta.

Suosittua oli myös vaatia pilkuntarkkaa systeemikopiointia. Ensin piti kopioida tutusta vakiokohteesta Islannista. Islannin jäätyä alkulohkoon kopiointireissun tulikin suuntautua Belgiaan. Mutta kun Belgia jäi pronssiotteluun, niin kaikki piti sittenkin kopioida finaaliin selvinneeltä Kroatialta – onhan maassa puolitoista miljoonaa asukasta vähemmän kuin pienessä Suomessa!

Vaikka hyväntahtoinen keskustelu rönsyili häiritsevästi, oli siinä silti yksi ja sama ydinkysymys:

Mitä ihmettä pitäisi tehdä, jotta Suomi pelasi joskus MM-kisoissa?

Vastauksia ei ole satoja, vaan tuhansia, eivätkä ne sisällä ihmettä tai ihmeen kaltaisia ainesosia.

Puolipopulistisen tiivistetysti vastattuna: siirtymällä yhdelle ja samalle raiteelle, olemalla huomattavasti avoimempi, tekemällä töitä entistä enemmän ja ennen kaikkea entistä laadukkaammin.

Vain sitä kautta häpeällä kuorrutetun suomalaisen jalkapallon arvostus nousee ja jalkapallosta tulee aidosti merkittävä asia yhteiskunnassamme.

Vietin yhden kesälomapäivän linnuntietä 350 kilometrin päässä Salosta sijaitsevassa Tukholmassa. Ruotsin menestyksekäs MM-taival oli päättynyt kahta päivää aiemmin puolivälierätappioon Englantia vastaan ja maan pääsarja Allsvenskan teki paluun MM-tauolta. Ohjelmassa oli kärkiottelu kotijoukkue Hammarby IF:n ja Östersunds FK:n välillä.

Puolitoista tuntia ennen ottelun alkua Johanneshovin kaupunginosa kuhisi vihreävalkoisiin Hammarbyn pelipaitoihin ja huiveihin pukeutuneita kannattajia. Täpötäysillä terasseilla olutta ryystäneiden kannattajien keski-ikä oli lähempänä viittäkymmentä kuin kahtakymmentä ja sukupuolijakauma oli tasaisempi kuin yhdessäkään Suomessa näkemässäni palloiluottelussa.

Ottelu pelattiin 30 000 katsojaa vetävällä Tele2-areenalla, jonne oli maanantai-iltana saapunut 21 464 katsojaa. Se on suurin piirtein saman verran kuin kesälomani aikana näkemieni seitsemän Veikkausliiga-ottelun yhteenlaskettu yleisömäärä. Pykälän Veikkausliigaa kovatempoisemman ja korkeatasoisemman ottelun voitti vierasjoukkue, joka pelasi 4–4–2-järjestelmällä (minne se muuten on kadonnut Suomesta?).

Vaikka puitteet olivat ensiluokkaiset ja ottelutapahtuma tunnelmaltaan fantastinen, ei kokemusta voi väittää ainutlaatuiseksi. Siitä huolimatta takaraivossani nakutti koko ottelun ajatus, ettei tässä kuule olla kovin kaukana kotoa. Siksi ihokarvani sojottivat täydet 90 minuuttia kohti kansankodin sinistä taivasta.

Mitä ihmettä pitäisi tehdä, jotta tämä kaikki olisi mahdollista joskus omassa kotimaassani?

Tähän kysymykseen en keksinyt kuin yhden vastauksen (muutto), vaikka kysymys on tärkeämpi kuin edellinen.

Koska tämä kysymys koskee arkea, ei mahdollista juhlaa.

 

Z.Z.Zalolainen

Niin tai näin, aina väärin päin. Mutta silti tyhmä kysymys : miksi ihmeessä suomalaisten pitäisi oppia pelaamaan futista? Hyvä vastaus : oltaisiin muun maailman menossa mukana. Muuta funktiota tuskin on, koska peli itsessään on varsin typerä. Ja Suomessa vähärahainen.