Ei ole pakko pärjätä yksin

0

PÄIVI ARVONEN. Lapsen tiettyyn kehitysvaiheeseen kuuluu voimakas halu tehdä kaikki itse, vaikka ei ihan vielä osaisikaan. Monesti tuntuu, että itse tekemisestä tulee lopun elämää kestävä pakkomielle.
Itse on tehtävä ja jaksettava vaikka hampaat irvessä ja sydänkohtauksen partaalla, koska avun pyytäminen ja vastaanottaminen saati avun ostaminen mielletään jotenkin häpeällisenä – tai vähintäänkin turhana rahanmenona.
Esimerkiksi kodin siivousapu on ”hyväksyttyä” huonokuntoisille vanhuksille tai pitkäaikaissairaille, mutta terveen aikuisen ihmisen toki pitää itse kotinsa siivota. Siivoojan palkkaaminen kotiin on Suomessa edelleen harvinaista etenkin maaseudulla.

Seurasin pitkää ja polveilevaa nettikeskustelua, jonka kommentoijista valtaosa koki suurta tarvetta mollata suomalaista perheenäitiä, jonka oman uran luomisen olivat mahdollistaneet isovanhemmat, au pairit ja siivoojat.
Monissa maissa ja kulttuureissa lähellä asuvien isovanhempien ja sukulaisten tarjoama apu sekä ostetut palvelut ovat normaalia arkea. Suomalaisia kummeksutaan monissa maissa siksi, etteivät nämä osta siivous- tai lastenhoitopalveluja.
Mistä suomalaisten vahva itse ja yksin pärjäämisen pakko kumpuaa? Miksi palvelujen ostaminen koetaan hävettävänä tai heikkouden merkkinä?
Joidenkin tutkijoiden mukaan syy löytyy ainakin osittain suomalaisten mielissä edelleen elävissä sodan traumoissa. Sosiologian dosentti Sari Näre ja filosofian tohtori Ville Kivimäki löytävät selityksiä suomalaiselle yksin pärjäämisen pakolle sotavuosien traumoista, jotka voivat siirtyä useiden sukupolvien päähän.
Tutkijoiden mukaan suomalainen armottomuus heikkoutta kohtaan selittyy ainakin osittain sodan kovien kokemusten kaikuna. Toisen maailmansodan sotilaiden traumaattisia kokemuksia väitöskirjassaan tutkineen Ville Kivimäen mukaan Suomessa oli erityisen häpeällistä leimautua psyykkisesti sairaaksi.
Epärealistisena ihanteena oli henkisesti ja fyysisesti vahva ja voimakas ihminen, jota ei murra mikään koettu karmeus. Traumat ja pahimmillaan kaikki negatiiviset tunteet kätkettiin, vaiettiin, ryypättiin, räyhättiin tai hakattiin unohduksiin.
Lapset opetettiin ja oppivat sivuuttamaan tunteensa niihin eläytymisen sijaan. Sota pakotti lapset varhaiseen vastuunottoon aikuisille kuuluvasta arjesta. Kun lapsi ei kokenut vanhempien läsnäoloa, rakkautta ja huolenpitoa, hänen oli vaikea antaa sitä omille lapsilleen. Piti pärjätä eikä saanut olla heikko, aivan kuten sota-aikana niin taistelu- kuin kotirintamalla.

Yksin pärjäämisen ihanne ja heikkouden häpeän haamu väijyvät edelleen monessa suomalaiskodissa ja heikkenevät hitaasti sukupolvien myötä.
Ihmisen on mahdollista kasvaa täyteen mittaansa vasta sitten kun hän tunnustaa ja tunnistaa epätäydellisyytensä ja oman jaksamisensa rajat. Liian usein tähän päädytään vasta täydellisen loppuun palamisen ja romahduksen kautta.
Vahvimmallakaan ihmisellä ei ole supervoimia, eikä aina ole pakko pärjätä yksin.

Kirjoittaja on teologian maisteri ja toimittaja.

Jätä kommentti