Pentuajan auvoa

0

Eskari-ikäisenä kysyin kesäloman päättävältä isältäni, eikö häntä harmita mennä töihin, kun meillä muilla on vielä kesälomaa.
Isäni vastasi, että ei laisinkaan. Hänen lomansa vasta alkaa. Vitsi avautui aikuistuessa, mutta vasta kuluneina viikkoina olen alkanut ymmärtää arkisen viisauden lohkaisun takana.

Kotonani ovat kahden viikon ajan tepsuttaneet pienet pisamakuvioiset tassut.
Koiranpentu kulkee kintereillä koko valveillaoloaikansa. Päiväuniaikana saattaa seuraaminen viivästyä puolisen minuuttia. Sitten selän takaa kuuluu tuttu ripirapi-ripirapi, ja nappisilmä istuutuu jalkojen taakse tapittamaan uteliaasti, todennäköisesti miettien: ”Mitä se nyt tekee? Ei kai se mene ulos ilman minua? Mitä jääkaapissa on?” Kylpyhuoneen oven takana odottaa joka kerta yhtä lohduttomasti vinkuva surkimus.
Kaikki vapaa-aika kuluu uusiin paikkoihin tutustumiseen ja temppujen opetteluun.
Koiran istuessa käskystä tai noutaessa lelun olen täynnä ylpeyttä. Pienen koirantaimen oppimista on ihana seurata. Haaveilen kouluttavani vilkkaasta pennusta agilitymestarin.
Toisaalta usko omaan pärjäämiseen alkaa horjua ja kauhukuvat rähisevästä rakista täyttää mielen, kun rauhallisten ohitusten sijaan pentu oppii jahtaamaan pyöräilijöitä vinttikoiran vauhdilla. Koirakirjojen opeista ei ole lohtua, kun pennun suusta kaivaa päivän kolmannen mysteerisen muovinpalan tai salamannopea metsästäjä on aikeissa napata suuhunsa ampiaisen.

Olemattomiin huvenneen oman ajan lisäksi helle verottaa koiranomistajan yöunia. Iltalenkille uskaltaa vasta yön viileyteen. Lenkille noustaan aamun sarastaessa ennen helteitä ja huolta lämpöhalvauksesta.
Yöllä herätään ulkoilemaan, ettei pentu pissi alleen. Sanotaan, ettei pentu tee tarpeitaan petiinsä. Tämä ei pidä paikkaansa. Itsensä kastelemisesta talvipakkasilla on tunnettu sanonta – mutta kesällä se ilmeisesti viilentää mukavasti.
Koirattomaksi olettamani ohikulkijat katselevat huvittuneena sisäsiistiksi opettelevaa pentua ja innokasta emäntää. Pentuaika on ainutlaatuinen elämänvaihe – milloin muulloin tulee lenkkipolun varressa kehuttua niin suurella ilolla hienoa pissaa.
Onneksi äitini, toisin sanoen koiran mummi, hoitaa pentua työpäivien ajan.
Helpotuksesta huokaistaan puolin ja toisin päivän päätteeksi. Mummi vaihtaa vapaalle, minä taas iloitsen, kun näen omaa karvaturria. Huiskuhäntää ehtii tulla päivän mittaan ikävä. Onneksi on Whatsapp, jonka kautta ikävästä riutuva mamma saa videoraportteja kullanmurun puuhailuista.

Muuten, mikäli koirallasi on omistajan sijaan ”mamma” tai ”isi”, on tässä hyviä uutisia.
Ensimmäiseksi, tunteet ovat molemminpuoliset. Vastoin vanhentunutta tietoa susilauman tiukasta hierarkiasta, koirat elävät perheyhteisössä ja suhtautuvat omistajaansa kuten sudenpentu vanhempiinsa. (Tiede, 6/2017)
Toiseksi, koiran mammaksi tai iskäksi itseään kutsuvat ovat koiranomistajien enemmistössä. Toisin sanoen olet normaali. Ainakin omassa viiteryhmässäsi.