Suomalaisen yleisurheilun saattohoidolle on myös vaihtoehto

4
SUL sai EM-kisojen alla melkoisen imagolommon, kun se ilmoitti seitsenottelija Maria Huntingtonin vahingossa korkeushyppyyn.

Suomalainen huippuyleisurheilu on viimeistään nyt tukevasti pohjalla.

Muu maailma meni omia menojaan jo 1990-luvun lopussa. 2000-luvulla Eurooppa putosi muun maailman kyydistä ja 2010-luvulla Suomi putosi Euroopan kyydistä.

Syyllisiä riittää. Heikkenevä urheilija-aines, koululiikunta, salibandy, Netflix, internetissä pelattavat ensimmäisen persoonan väijytyspelit ja Mark Zuckerberg.

Suurimpana syyllisenä pidetään tietenkin kroonisista maitohapoista kärsivää Suomen Urheiluliittoa, jonka rinnalla aamukarsintaan herännyt moukarinheittäjäkin on vaikuttanut notkealta ja pirtsakalta. Persaukista liittoa on helppo syyttää, vaikka se ei tietenkään ole ainut syyllinen kaikkeen tapahtuneeseen.

Tällä hetkellä SUL on ehkä paras esimerkki siitä, miten suomalainen lajiliitto yrittää keskittyä samaan aikaan liikuntaan, urheiluun ja huippu-urheiluun – vain epäonnistuakseen pahoin siinä näkyvimmässä kategoriassa.

Yleisurheilun lisenssimäärät ovat pysyneet kohtuullisella tasolla, reilussa 30 000 urheilijassa. Olosuhteetkin ovat vähintäänkin riittävät. Harjoitteluaikaa, -paikkaa tai -rauhaa ei ole tarvinnut kaukaa hakea.

Myös urheilupuoli on kohtalaisen hyvässä jamassa. Jos vertaa esimerkiksi Kalevan kisojen tason laajuutta Ruotsiin, Norjaan tai Puolaan, omassa lajissaan kymmenenneksi parhaan suomalaisurheilijan ei tarvitse hävetä olemassaoloaan – toki monen somesoturin mukaan piikkarit olisikin syytä naulata lähimpään kakkosneloseen.

Mutta se huippu-urheilu.

Johtajia voi aina vaihtaa, ja tässä tapauksessa siihen on perustellut syyt. Strategioita on myös helppo luoda ja toimintaa tehostaa. Kaikki tiivistyy lopulta resursseihin – vammaluokittelemattomaan huippu-urheiluun ei yksinkertaisesti riitä rahaa, jotta löysähkö toimintakulttuuri muuttuisi ammattimaisemmaksi ja ennen kaikkea houkuttelevammaksi.

Tilanne on siinä mielessä hassu, että vaikka suomalaisten kaaret typistyvät, rimat putoavat entistä matalammalta ja sekuntikello käy entistä kauemmin, yleisurheilun suosio suurien ja vähän pienempien ikäluokkien keskuudessa on pysynyt kovana.

Ylen ensiluokkaiset lähetykset ovat saaneet kotikatsomoihin näissäkin kisoissa satojatuhansia suomalaisia, tiettyinä hetkinä yli miljoonan. Mediaseurantaluvut eivät vain realisoidu rahana tai pääsylippunsa maksaneina katsojina.

Kuluneen sanonnan mukaan urheilu on parasta paikan päällä. Yleisurheilu ei sitä ole.

Reilun hehtaarin kokoisella kentällä jää aina jotain näkemättä ja parhaita paikkoja kokonaistilanteen hahmottamiseen on vain muutama kymmenen – eikä rahvaalla ole niille paikoille mitään asiaa. Jos kerran kymmenet tv-kameratkaan eivät pysty välittämään kaikkea oleellista suorana, miten ihmissilmä siihen kykenisi?

Yleisurheilun onkin tuotava itsensä lähemmäs ihmisiä.

Seiväshyppykisa Salon torilla, keihäänheittoa Helsingin kauppatorilta Eteläsataman edessä kelluvaan nurmeen, kolmiloikkaa ostoskeskuksessa, pika-aidat kävelykadulla – vallitsevassa tilanteessa ei ole huonoja ideoita.

Entä miten on mahdollista, että Suomessa riittää pääosin jääkiekolle ja comeback-konserteille pyhitettyjä ”monitoimiareenoita”, mutta maassa ei järjestetä ainuttakaan katsomot täyttävää kovatasoista hallikisaa? Jos vastaava onnistuu ratsastuksessa, miksi ei yleisurheilussa?

Suomalaisen huippuyleisurheilun omaishoitajien on lähestyvän saattohoidon sijaan riisuttava lajiniilolasit päästään, ajateltava koko lajia täysin uudesta näkökulmasta ja uskallettava tehdä rohkeita ja kipeitäkin valintoja.

Vielä ei ole liian myöhäistä, sillä kansa välittää yhä.

Jarkko Toivola, JyväskKU

Täyttä asiaa.

Ylös, ulos ja lenkille

Urheilullisen elämäntavan valinta on kiinni hyvin pienestä. Alkaen siitä, tottuuko lapsi vanhempiensa kanssa ulkoilemaan oma-aloitteisesti, vai kuluuko perheen aika netin ja tv:n ääressä muiden tuottamaa sisältöä seuraten.

Urpo

Samoin arjen kulkutavat eli ajetaanko lyhyetkin matkat autolla tai mopolla. Onko 10 kilometrin pyöräily arkeen kuulumaton kohtuuttoman työläs suoritus vai ihan normaali asia. Tätä kannattaa ihan jokaisen itseltään kysyä ja ensimmäiseen vaihtoehtoon päädyttyään pysähtyä muutenkin miettimään asioita ja niiden ratkaisuja. Siihen miinaan ei pidä astua, että alkaisi miettiä syitä, miksi arjessa ei voi liikkua. Kenenkään ei myöskään pitäisi ulkoistaa fyysisen kunnon rakentamista urheiluseuralle. Tavanomainen yksi treeni viikossa ei edes mihinkään riitä, ratkaisevaa ovat arkiset elintavat. Lasten kohdalla se edellyttää vanhemmiltaan esimerkkiä. Mistä liikkumattomuuteen johtavat elämäntavat opitaan ellei liikkumattomuudesta kärsiviltä vanhemmilta ja päinvastoin. Toisaalta kun on saanut seurata huippu-urheiluun tähtäävien lasten… Lue lisää »

Markku

Turha ihmetellä rahapulaa,kun se menee urheilujohtajien palkkoihin lähes sataprosenttisesti.