Urheilun tasa-arvosta tuli keppihevonen

0
Urheilun tasa-arvokeskustelu roihahti viime viikolla liekkeihin, kun parayleisurheilija Ronja Oja kertoi välttäneensä EM-kisojen omavastuun voittamalla itse kisoissa mitalin.

Vaikka sitä miten vakavasti yrittäisi suhtatua urheiluun – varsinkin suomalaiseen sellaiseen – eteen tulee tasaisesti hetkiä, jolloin on varaa valita itkun ja naurun väliltä.

Ajan kuluessa ja kokemuksen karttuessa olen valinnut tällaisina hetkinä naurun. Itseni ja varsinkin läheisteni hyvinvoinnin vuoksi.

Edes pöyristyttävin palturi tai paksuinkaan posipumpuli ei ole saanut minua enää lyömään läppärin kantta kiinni, heittämään kaukosäädintä kauden kotimaiseen kärkitulokseen tai rypistämään sanomalehteä postmoderniksi origamiksi.

Viime aikoina raivopuuskien hallitseminen on ollut tosin vaikeaa, kun puheenaiheena on ollut suomalaisen urheilun tasa-arvo. Siis se sama asia, joka kestää vertailun kaikkiin maailman muihin valtioihin.

Nyt siitä on tullut keppihevonen, jolla ratsastavat fiksuina ja rationaalisina ihmisinä pitämäni urheiluihmiset, eri alojen mielipidevaikuttajat sekä 137 päivän kuluttua järjestettäviä eduskuntavaaleja varten äänestäjiä lipovat kansanedustajat.

Tässä tapauksessa vaahto ei ole tullut hevosen, vaan ratsastajan suusta.

Viimeisimpänä hallitsemattomaan kiitolaukkaan ampaisi kansanedustaja Satu Taavitsainen (sd.), joka jätti urheiluministeri Sampo Terholle (sin.) kirjallisen kysymyksen tasa-arvon parantamisessa suomalaisessa urheilussa.

Taavitsainen ”järkyttyi” kuullessaan, että Yhdysvalloissa järjestettäviin ratsastuksen MM-kisoihin osallistuvat suomalaiset joutuvat maksamaan 10 000 euron omavastuun. Tämä oli ilmeisen luonteva jatkojärkytys parayleisurheilun EM-urheilijoiden 900 euron omavastuulle, joka aiheutti laajan pöyristymisvyöryn, vaikka käytäntö on ollut voimassa eri lajeissa jo vuosia ja sille on selkeä taloudellinen perustelu.

Hevosharrastaja Taavitsaisen jalon julistuksen mukaan ”urheileminen arvokisoissa ei saa olla kiinni ihmisten varallisuudesta tai sukupuolesta”. Taavitsainen tarttui myös naisvaltaisten lajien medianäkyvyyteen, ja vaati medialta näille lajeille lisää arvostusta (lue: näkyvyyttä).

Vaikka Taavitsaisen tasa-arvokysymykset oli osoitettu ministerille, vastaan kolmeen niistä nyt tässä.

1) Onko ministerin mielestä oikein, että Suomea MM-kilpailuissa edustavan urheilijan pitää maksaa osallistumisestaan 10 000 euroa?

Kun laji on ratsastus ja MM-kilpailut Yhdysvalloissa, kokonaiskustannukset ratsukkoa kohti nousevat kymmeniintuhansiin. Ja jos Ratsastajainliitto maksaisi jatkossa jokaisen suomalaisurheilijan kaikki arvokisakustannukset, se tietäisi koko liiton henkilöstöä koskevia yt-neuvotteluja ja kärsijöinä olisivat ennen muuta harrastajat.

2) Aikooko ministeri uudistaa valtionavustusten saamisen kriteereitä niin, että ne edistävät urheilijoiden yhdenvertaisuutta?

Liikuntalakiin on kirjattu tavoitteeksi muun muassa tasa-arvo ja yhdenvertaisuus. Näitä kahta asiaa vaaditaan avustusta hakevilta lajiliitoilta ja niiden toteutumista myös valvotaan. Yhdenvertaisuus ei tarkoita sitä, että valtionavustuksia pitäisi jakaa lajien kustannusten perusteella. Se asettaisi lajit räikeään epätasa-arvoon, joka ei siis ole lain tavoite.

3) Mitä ministeri aikoo tehdä, jotta naisten ja miesten suosimien urheilulajien medianäkyvyys olisi tasapuolisempaa?

Mitä ministeri voi tehdä? Lähettää ryhmäsähköpostin jokaiselle suomalaismedian päätoimittajalle ja vaatia kaupallista mediaa tekemään juttuja lajeista, jotka kiinnostavat vain pientä joukkoa maksavista asiakkaista? Puuttua tasa-arvolupauksen tehneen Yle Urheilun sisältöön?

Vaikka Taavitsaisen populistinen järkytys on kaikessa mielettömyydessään jopa huolestuttava, on se loistava esimerkki suomalaisen urheilun tilasta.

Me emme enää kykene ajattelemaan asioita eri näkökulmista. Me emme luota omiin toimijoihimme. Me emme ymmärrä sporttitalouden realiteetteja. Emmekä totisesti osaa suhteuttaa asioita lajien välillä ja sisällä.

Koska meillä on niin kova kiire pöyristyä kaikesta.

Jätä kommentti