Henkilökemiaa vai politiikkaa?

Vaalikauden viimeiset valtiopäivät käynnistettiin tällä viikolla sellaisella draamalla ja rytinällä, että keskustan puheenjohtajakilpa unohtui muutamaksi päiväksi kokonaan.

SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen osoitti johtajuutta ja raivasi eduskuntaryhmän johtoon paikan Eero Heinäluomalle. Hyvä veto, johon hän tietyllä tavalla oli pakotettu, kun Heinäluoma käytännössä oli jo ottanut oppositioryhmän puheenjohtajan roolin.

Puhemies Sauli Niinistöä ammuttiin suljetussa lippuäänestyksessä täydeltä laidalta. Lopputulos ei ollut näpäytys, vaan kolautus tai nolautus.

Jos kyse olisi oikeasta henkilövaalista, voisi 89 äänen saalista ja ylivoimaista voittoa pitää hyvänä tuloksena. Kyse on kuitenkin herrasmiessopimuksesta, jonka mukaan puhemiehistön paikat kuuluvat suurimmille puolueille, ja näiden ehdokkaita on tapana tukea muodollisessa vaalissa lähes sataprosenttisesti.

Surkea äänimäärä olisi antanut Niinistölle perusteet vetäytymiseen. Perjantaina paljastui, että hän olisi halunnut luopua jo ennen äänestystä, koska eduskunnan uudistukset olivat vastatuulessa.

Kansansuosio olisi vain kasvanut, kun presidenttikilvan ykkösnimi olisi hylännyt puhemiehen statuksen ja edut ja arvostellut tuhlailua rivikansanedustajana.

Loppuviikosta episodi alkoi kääntyä Niinistön kannalta kielteiseksi, kun julkisuuteen nousivat väitteet hänen huonosta käytöksestään työyhteisöissä. Sama syytös on liitetty sitkeästi Haloseen. Molemmilla on sekä pehmeä että kova puolensa.

n n

Epäluottamusta on osoitettu myös paikallisella tasolla. Sosiaalidemokraattien johtohenkilöt totesivat vuoden kokemuksen jälkeen, että he ovat tyytymättömiä kaupunginjohtaja Antti Rantakokon toimintaan. He olivat vastaan jo valintavaiheessa, mutta pohdittavaa tilanteessa on – puolin ja toisin.

Aivan samoin kuin Niinistön tapauksessa kysymys kuuluu, kuinka paljon ongelmissa on kyse henkilökemioista, kuinka paljon toimintavoista ja kuinka paljon poliittisista asetelmista ja päätösten sisällöstä.

Pintatason henkilökeskustelussa puhutaan siitä, kuka on kenenkin mielestä kiva ja kuka otetaan mukaan leikkiin. Toimintatavoilla voidaan joko lisätä keskinäistä luottamusta tai rapauttaa sitä. Sekä Niinistö että Rantakokko ovat luvanneet ottaa oppia ja parantaa vuorovaikutusta jatkossa.

Tekisi mieli uskoa, että aikuisten ihmisten toiminnassa perimmäiset ristiriidat koskevat kuitenkin asioiden hoitoa ja erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja. Kamppailua käydään politiikan ja talouden linjoista.

Salossa ei puhuttaisi luottamuspulasta, jos Rantakokko olisi tehnyt toimintatavoillaan esityksiä, joiden sisältö olisi ollut demareiden mieleinen.

Eivätkä kansanedustajat olisi protestoineet, jos Niinistö olisi edeltäjiensä tavoin lihottanut eduskunnan budjettia ja puolustanut parlamentin erityisluonnetta muusta yhteiskunnasta erillisenä, omalakisena instituutiona.

• Jukka Holmberg
Julkaistu 6.2 2010 04:56:21