En lue mutta haukun

Jari Tervon Koljatti-romaanin vastaanotto pintajulkisuudessa on viikossa osoittanut kirjan tarpeellisuuden.

Toimittajat ovat vakavissaan kyselleet ministereiltä, mitä mieltä nä-
mä ovat romaanin henkilöistä, ja po-
liitikot ovat vastanneet. Kaikki tämä on tapahtunut niin nopeasti kirjan ilmestymisen jälkeen, että kovin moni keskusteluun yllytetty tai muuten siihen osallistunut ei ole ehtinyt lukea Koljattia.

Jos poliittiset päätökset ja niistä kertovat valtakunnan medioiden uutiset tehdään samalla asenteella, niin voi meitä.

Kommentaattorien joukossa oli niitäkin, jotka tiesivät lukematta, että kirja on niin huono, ettei sitä kannata lukea lainkaan.

Helsingin Sanomat otsikoi muun muassa, että ”pääministeri Vanhanen on hiljaa tyytyväinen sekoilevaksi Lahnaseksi joutumisestaan”. Vanhanen on ilmoittanut lukevansa kirjan ensi kesänä.

Samoilla linjoilla on Turun Sanomien entinen päätoimittaja ja lehden nykyinen blogisti Aimo Massinen, joka ei ”näe mitään hauskaa esimerkiksi siinä, että kirjan päähenkilöksi pistetty pääministeri pitää kellarissaan seksiorjaa tai että elinkeinoministeriä pilkataan iänikuisella hiuslisäkejutulla”.

Ihan noin asiat eivät kirjassa ole, mutta noin voi kirjoittaa, jos ei ole lukenut.

Tervo itse sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa Vanhasen olevan ”lihaa ja verta, kun taas Lahnanen on pieniä mustia kirjaimia.” Hieman nenäkkäästi sanottu, ja tervomaisesti, mutta kirjan vastaanotto on osoittanut, että tietyille piireille ei voi koskaan liikaa korostaa, että romaani on kaunokirjallisuutta, keksittyä.

Se että Pekkarinen, Stubb ja Väyrynen esiintyvät romaanissa oikeilla nimillä, on romaanin kannalta yhtä tarpeellista kuin se, että metsää kutsutaan metsäksi ja Helsinkiä Helsingiksi. Maan hallitus on maailma ja maisema, jossa Lahnanen liikkuu.

Oikean nimiset poliitikot esiintyvät romaanissa vain Lahnasen silmin nähtynä, ja jo ensimmäisillä sivuilla selviää, että ne silmät ovat päässä, jossa kaikki ei ole kohdallaan.

Iltalehti kirjoitti, että ”Tervo solvaa kirjassaan elinkeinoministeri Mauri Pekkarisen tupeeta”. Romaanin Pekkarinen ihmettelee, miksi pääministeri Lahnanen tuijottaa hänen peruukkiaan, johon kukaan muu kuin Paavo Lipponen ei ole puuttunut enää vuosikymmeniin.

Tervon Koljatti ivaa tiedotusvälineitä. Ne pyörittävät romaanissa hullunmyllyä, johon ei kelpaa mikään asiallinen asia.

Tervo tähtää myös poliitikkoihin, jotka tahtoen tai tahtomattaan ovat päätyneet viihdeteollisuuteen, vaikka pyrkivät politiikkaan. Kenellekään ei ole erityisiä kykyjä hoitaa tehtäväänsä maassa, joka tasapainoilee Moskovan ja Brysselin välissä.

Tervo kirjoittaa myös miehestä, ainakin suomalaisesta. Tämä uurastaa perheensä ja isänmaansa eteen ymmärtämättä lainkaan, mitä on tekemässä tai mitä teoista seuraa; uurastaa, kunnes päässä naksahtaa – ja sitten tulee ruumiita.

Koljatti on niin hyvin kirjoitettu, että sitä lukiessa ei muista miettiä, mikä siinä on todellisuudesta lainattua. Samoin kävi Minun sukuni tarina -romaanin kanssa, jossa Tervo teki koljatit itselleen. Päähenkilö on tutun tuntuinen kirjailija, varsin vastenmieliseksi kuvattu. Hänelle käy niin kuin Tervon romaanien päähenkilöille usein käy: he joko kuolevat tai jäävät odottamaan kuolemaa.

• Asko Lehtonen
Julkaistu 11.9 2009 05:55:35