Venäjästä on Putinin ja lähipiirinsä valtakaudella tullut maa, joka näyttää tarvitsevan vihollisia pysyäkseen yhtenäisenä. Venäjällä vahvistetaan par’aikaa viholliskuvaa Natosta. Samalla Venäjän johto tulee osoittaneeksi syyttävästi koko EU:ta, jonka jäsenvaltioista suurin osa kuuluu Natoon.
Viholliskuvien luominen toimii liimana, joka yhdistää kansaa. Ilman nationalismin lietsontaa kansa ja heikko oppositio voivat alkaa esittää ikäviä kysymyksiä valtaklikille. Varsinkin, kun öljyraha ei enää voitele kansan hyvinvointia ja talouskasvu tyrehtyy.
PRESIDENTTI Putin on saavuttanut aseman, jossa hän voi käytännössä tehdä mitä tahansa Venäjän vaikutuspiirin sisäpuolella. Hänellä on hallussaan koko suuri Venäjä. Hallitsemissysteemi perustuu pelkoon, propagandaan ja tiedotusvälineiden hallintaan.
Putin tuskin luopuu vallastaan vapaaehtoisesti, sillä hänellä on liian paljon menetettävää – kuten hyvä veli -verkoston avulla kerätty miljardiomaisuus, henkilökohtainen vapaus tai turvallisuus.
VIHOLLISKUVIEN ylläpito on klassinen diktatuurien keino ohjata köyhtyvän ja poliittisen vapautensa yhä suuremmassa määrin menettäneen keskiluokan huomio toisaalle. Siitä on lukemattomia esimerkkejä maailmanhistoriassa ja myös kirjallisuudessa.
Klassinen dystopia George Orwellin 1984 kuvaa diktatuureja, jossa jatkuva sotatila naapurimaiden kanssa on uusi normaalitila, mikä pitää hallintokoneiston pystyssä. Hallintokoneiston, joka lisäksi kirjoittaa historiaa uusiksi aina tarpeen mukaan – näin siis Orwellin kirjassa, mutta myös nyky-Venäjällä.
Onko Venäjän nykyinen politiikka merkki tulevasta normaalitilasta? Toivottavasti ei.
SUOMESSA pohjoismaisten puolustusministerien yhteisestä lausunnosta nousi kohu. Puolustusministerien lausunnossa todetaan, että Venäjän sotatoimien takia Pohjoismaat lisäävät puolustusyhteistyötään. Venäjän ulkoministeriössä ärähdettiin, ettei hyvää seuraa, jos Ruotsi ja Suomi päättäisivät edelleen lähentyä Natoa.
Presidentti Niinistön ja puolustusvaliokunnan puheenjohtajan Timo Soinin (ps.) mukaan puolustusministeri Carl Haglund (r.) toimi lausunnon julkistamisen suhteen liian oma-aloitteisesti.
Kritiikki koskee menettelytapaa, mutta ei itse asiaa. Puolustusministerit totesivat Venäjän toimista vain ilmeisen tosiasian, jota eivät muutkaan poliitikot edes yritä kiistää. Uutta on lähinnä ilmeisyyden sanominen ääneen.
