VESA TUOMINEN. Kesän ensimmäisellä rippikoululeirillämme nuoret löysivät pesästään pudonneen pienen oravanpoikasen. Oravanpoikanen oli niin pieni ja laiha, että se herätti nuorissa hoivaamisvietin, tarpeen huolehtia poikasesta. Eläinsuojelusta saamiemme ohjeiden mukaisesti me kuitenkin vältimme koskemasta siihen ja kannustimme sitä itse löytämään ruokansa.
Orava hylkää poikasensa jo varhain, ja niiden on kyettävä selviytymään itse luonnossa usein hyvien julmienkin luonnonlakien mukaan. Vahvemman oikeus vallitsee luonnon ekosysteemissä.
Ihmisen lapsi kasvaa ja kehittyy hitaammin. Vuoden verran täysin avuton ihmistaimi tarvitsee pitkään vanhempiensa hoivaa ja ohjaamista.
Joskus napanuora lapsen ja vanhemman välillä ei katkea edes lapsen aikuistuttuakaan. Ihmiselämässä vallitsevat silti kovat luonnonlait. Vahvat menestyvät, ja heikot putoavat.
Putoaminen tapahtuu osalla pian, jo varhaislapsuudessa tai viimeistään kouluikäisenä.
Työskentelin hetken Keravan nuorisovankilassa opiskeluaikoina. Tapaamistani nuorista monet olivat olleet jo kauan laitoskierteessä; lastenkoti, koulukoti, kasvatuslaitos ja viimein vankila. Monen tausta oli rikkinäinen, ja usealla ei ollut kontaktia vanhempiinsa juuri lainkaan.
Jokainen on vastuussa omasta elämästään ja valinnoistaan, mutta näillä nuorilla elämän kasvualusta, mistä ponnistaa, oli heikko.
Yhteiskunta valitsee. Vahvemmat jäävät henkiin, ja heikot sortuvat pois. Vai ovatko valitsijat yhteiskunta vai me kaikki, sinä ja minä?
Uuden eduskunnan pohjalta muodostettu hallitus joutuu tekemään kipeitä leikkauksia. Leikkaukset kohdistuvat myös terveyden- ja sairaudenhoitoon. Kenet otetaan ja kenet jätetään, siis vaille hoitoa, kuuluu kysymys hiukan kärjistetysti.
Kirjassaan Luonnon laki kirjailija Kari Hotakainen pohtii elämän arvoa, sairaalahoitopäivän kustannuksia ja koko järjestelmää. Hän sanoo kirjassaan: ”Siinä hän nyt makasi teho-osaston vuoteella ja odotti leikkausta. Näytti potilaalta, oli ihminen”.
Lauseet ovat kuvaavia, vaikkakaan en analysoi kirjailijan tekstiä enempää. Jätän sen itse kunkin pohdittavaksi.
Yhtä kaikki, jokainen on yksilö ja arvokas sellainen. Jokaisen tulisi saada tarvittaessa hoitoa sairauksiinsa. Hoitojonot ovat silti pitkiä, ja saattaapa käydä niin, että joku putoaa tietämättään hoitojonosta ja joutuu aloittamaan alusta.
Mielenterveysongelmista kärsivien on todettu saavan huonommin hoitoa fyysisiin sairauksiinsa. Johtuneeko tämä asiantila siitä, että he eivät osaa pitää puoliaan vai terveydenhuollon edustajien suhtautumisesta, sitä voimme pohtia.
Kirjassaan Kari Hotakainen pohti yhden sairaalapäivän hintaa ja totesi, että teholla, onnettomuuspotilaan leikkauksessa, kaikki kustannukset unohdetaan. Hyvä näin, mutta sydänleikkausta tai syöpäleikkausta odottavan aika voi olla pitkä.
Oma yksityislääkärini totesi minulle viime käynnillä: ”Mikä on Tuomisen hinta sitten, kun hän täyttää kuusikymmentä?” Hyvä kysymys, sillä kallis sairaskuluvakuutukseni päättyy täyttäessäni nuo vuosilukemat. Yksityislääkäripalveluthan maksavat ilman vakuutusta, joka sekin on vuosimaksuiltaan kallis.
Lääkärini varmasti toivoi, että lääkärikäynnit ovat tuottaneet tulosta ja että olen edelleen työkunnossa niin kuin nyt. Hän varmaan toivoi, että julkinen hoito riittää minulle, meille kaikille.
Minua hirvittäisi ajatella vaikkapa mahdollista kuviteltua sydämen ohitusleikkaukseen odottamista, joka venyisi ja venyisi. Hirvittäisikö sinua? Mikä on siis ihmisen hinta? Toivottavasti se on arvokas elämä loppuun saakka ja riittävä kivunhoito taataan sairauden sattuessa kohdalle.
Kirjoittaja on Paimion kirkkoherra.
