EERO UUSITALO. Ajattelin kirjoittaa uuden hallitusohjelman säväyttävistä kohdista. Luettuani ohjelman huomasin, ettei siinä mitään sävähdyttävää ollutkaan. Siinä vain välttämättömyyksistä tehdään hyvettä. Sen sijaan kommentoijien arviot ovat olleet avuttomia ja hävyttömiä. Opposition vaihtoehdoton räksytys nakertaa pahasti politiikan uskottavuutta. Vihdoin päättäjien tulisi päättää.
Salon yhteislyseon vuoden 1965 ylioppilailla oli tapaaminen toukokuun lopussa. Se oli miellyttävä kokemus, mutta antoi aihetta myös mietteisiin. Kolmen luokan (a,b ja c ) väkeä tavoiteltiin useita kuukausia, ja vähitellen yhteystiedot täydentyivät. Arvokasta työtä tehnyt salolaisnyrkki ilmoitti tapaamisessa, että neljän luokkatoverin tiedot jäivät uupumaan, ja kymmenkuntaa henkilöä ei enää voikaan tavoittaa. Kaikkiaan 64 riemuylioppilasta oli saanut tiedon ja kutsun, 41 meitä oli paikalla. Tulos oli hyvä.
Poisjääneillä oli omia syitään. Sähköpostiviesteistä saattoi kuitenkin päätellä, että kouluvuodet olivat jättäneet traumoja mieleen, ja olihan meillä opettajia, jollaisia tänään ei kateederille päästettäisi.
Joku kertoi ymmärrettävästi olleensa ryhmässämme vain lyhyen aikaa. Kiinnittyminen nimenomaan meihin ei ollut tapahtunut. Ja olivathan lukiovuodet aikamoista hurlumheitä: erityisen moni jäi luokalle, ja luokkien rakennetta jouduttiin muuttelemaan.
Etukäteen oli selvää, että kaikille tapaamiseen tulleille osallistuneiden enemmistö oli sellaisia, joita ei ollut nähnyt kertaakaan 50 vuoden aikana. Kesän ja syksyn 1965 aikana lehahdimme pääasiassa neljään suuntaan: Turkuun, Helsinkiin, Tampereelle ja ulkomaille.
Silloin emme osanneet arvata, miten totaalinen erosta tuli. Illan yllätyksiä olikin se, että joukossamme oli luokkatovereita, joilla ei käytännössä ole ollut mitään yhteyttä kehenkään, ja useimmilla vain pariin kolmeen. Silti tutut piirteet kirkastuivat parissa tunnissa. Pääongelma ei ollutkaan tunnistaminen vaan nimen muistaminen.
Aika on muuttanut kouluamme. Kivikasan olemus on pehmentynyt sohvilla, tauluilla ja verhoilla ja rakennusta on jatkettu. Portaat ja juhlasali sentään olivat entisensä.
Meitä oli tuolloin yli 1 000 oppilasta, nyt tilavammassa Hermannissa opiskelee runsaat 400 koululaista. Fyysisesti meillä oli nykyoppilaisiin verrattuna ankeampaa, ehkä pedagogisestikin, mutta koulun jälkeinen tulevaisuutemme oli varmempi. Optimaalista kokonaistilannetta tuskin millään ikäluokalla on ollut.
Perjantaina klo 15 olimme arka ja pälyilevä eläkeläisjoukko ulko-oven pielessä. Viisi tuntia myöhemmin entinen, toinen toisensa tunteva porukka oli koossa, 50 välivuotta olivat pyyhkiytyneet pois. Tämä oli arvokas kokemus. Varmasti lähivuosina pidetään henkilökohtaisia yhteyksiä yllä enemmän kuin ennen. Niinpä tapaaminen esimerkiksi viiden vuoden päästä on jo vähemmän arvoituksellinen.
Kirjoittaja on professori, Suomen Kylätoiminta ry:n ja Ykkösakseli ry:n puheenjohtaja.
