JUUSO PELTOMÄKI. Tulivat pappi ja kanttori salolaiseen ryhmäkotiin jakamaan ehtoollista vanhuksille. Oli vain sattunut sillä lailla ikävästi, että hoitajat eivät olleet muistaneet koko asiaa, pöytä ei ollut katettuna ja asiakkaat valmiina.
Pappi ja kanttori poistuivat saman tien kiukusta kihisten. Ei heillä näin joulun alla ollut aikaa jäädä odottamaan, seuraava paikka oli listalla! Eivät siis sanoneet ystävällisesti, että tämmöistä sattuu, kurja juttu ettemme voi just nyt jäädä, toivottakaa asukkaille hyviä pyhiä!
Kului monta vuotta ja oli toinen ryhmäkoti, eikä ollenkaan jouluaika, pikemminkin kesä. Kaikki oli valmista, pöytä katettuna, vanhukset paikalla, kynttilät paloivat. Oli kymmenen minuuttia aikaa, sitten tuli puhelinsoitto seurakunnan keskuksesta. Nyt on käynyt niin, että kukaan ei pysty tulemaan, täytyy jättää ehtoollinen väliin. Ei tarpeettomia selittelyjä eikä anteeksipyyntöä.
Tällaista tapahtuu. Panee kuitenkin miettimään. Niille palvelutalon asukkaille, joilla on vielä jonkin verran muistia jäljellä, tapahtuma olisi ollut päivän, ellei koko viikon kohokohta. Seurakunnalle taas oli kysymys sakramentin jakamisesta, joka on sen ydintehtäviä.
Olen itsekin totta kai tehnyt virheitä silloin, kun olin seurakunnan töissä, joskus sellaisia, joita ei ikinä missään tapauksessa saa sattua. Ehkä en enää muista jokaista, mutta monet kyllä, enkä unohda ikinä. Olen löytänyt kalenteristani väärän hautajaisajan, olen ollut vuorokautta liian aikaisin kastekodissa, olen jättänyt vuoden viimeiset vainajat lukematta uudenvuodenaaton hartaudessa ja kaikkea sellaista. Yli kolmeenkymmeneen vuoteen mahtuu aina paljon.
Joskus olisin täysin hyväksynyt sen, että olisin saanut virheistäni rangaistuksen, huomautuksen tai varoituksen. Ehkä en sentään potkuja? Kiitos kaikille niille seurakuntalaisille, jotka eivät nostaneet asiasta meteliä!
Olen siis kokenut, että seurakunta saattaa olla armollinen yhteisö myös työntekijöilleen, ainakin silloin kun sitä armoa on pyytänyt.
Samalla olen aina ajatellut, että seurakunnan tehtävänä on toimia jäsentensä hyväksi kaikessa mikä sen vallassa voi olla. Ei ehkä aina virheettömästi, vaan parhaansa yrittäen, sen mukaan mitä ihmiset toivovat.
Mitä se on, kysyy vanha katekismus. Sen mukaan mitä olen seurannut keskustelua viime aikoina, se voisi olla vaikka sitä, että hautajaisten muistotilaisuudessa kanttori olisi laulamassa omaisille Niin kaunis on maa tai Rakastan elämää tai Täällä pohjantähden alla tai jotain muuta tunnelmaan sopivaa.
Vaan eipä ole. Kirkkoneuvosto on päättänyt, että muistotilaisuuteen ei enää välttämättä saa kanttoria.
Ymmärtäähän sen, jos niin ajattelee. Tietenkin kanttoreista on kivampaa olla keräämässä kiitoksia komeista kirkkokonserteista, joita he järjestävät niille muutamalle kymmenennelle, jotka ovat kiinnostuneita sen sortin musiikista. Totta kai on hauskempaa paistatella päivää rippikoululeirillä ja viettää sen rasituksista uupuneena ansaittuja vapaapäiviään. Olkoot surevat keskenään tai papin laulutaidon varassa, maksoivatpa kirkollisveroa tai eivät.
Niinpä, mikä on tärkeää? Haloo, seurakunta, kuuleeko kukaan?
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva pappi.
