PEKKA JÄRVINEN. Meillä kaikilla on sankarimme. Nämä voivat olla miehiä tai naisia, jopa lapsia. Sankarit eivät vie kunniaa tai arvostusta muilta läheisiltä ihmisiltä, esimerkiksi vanhemmilta.
Minun elämäni sankari on ollut Pappa, äitini isä. Hän oli moniosaaja, joka opetti minut, viisivuotiaan sällin, jalostamaan omenapuita. Hän avasi minulle puutöiden salat, oli sitten kyseessä suksien, vesikelkan tai pärekorien teko. Hän näytti itsenäisen miehen mallin, joka ei alistu turhaan passattavaksi. Hän opetti minut myös kaivonkatsojaksi. Ja – hän oli minulle hyvin rakas.
Martti-pappa oli aikanaan tunnettu kaivonkatsoja, joka löysi vesisuonet, jos niitä tarkasteltavalla alueella yleensä oli. Hän opetti minut valikoimaan oikeanlaisen Y-haaraisen pajunoksan, oikean varpuotteen ja arvioimaan tarkasteltavan alueen mahdollisten vesisuonten kulkua.
Opetuksen ydin oli, että vesisuonen kohdalla varvun kärki, kun pidetään Y-haaroista kiinni, taipuu alas. Mitä lähempänä maanpintaa vesisuoni on, sitä voimakkaammin kärki taipuu maata kohti. Otollisin kaivon paikka löytyy parin tai useamman vesisuonen risteyskohdasta. Itse olen elämäni aikana katsonut kymmenisen kaivonpaikkaa omilla mökeillä ja tuttavien tonteilla. Parhaimmissa tapauksissa tuore varpu on taipunut niin vahvasti, että pajunvitsan kuori on lähtenyt käsissä irti puuytimestä.
Kaikki toteuttamani kaivot ovat edelleen käytössä ja vedensaanniltaan riittäviä. Tuosta viimeisestä, joka tehtiin Särkisalon Ramsössä aivan hiljan, en menisi ihan takuuseen. Omaa keskittymistäni vesisuonien kartoituksessa hajotti vaimon innostus kaivonkatsomiseen. Siinä sitä kuljettiin varvut kädessä rinnakkain, pitkin ja poikin mökkitonttia naapurien ihmetellessä eläkeläispariskunnan kaivonkatsonnan soitinmenoja.
Mutta niin kävi, että samassa kohdassa varvut taipuivat nenä maahan. Kaivosta tuli kaunis katsella, mutta tippakaan vettä ei pohjalle ilmestynyt ainakaan ensimmäisen tunnin aikana. Toisaalta viisi kuutiota kuivaa kaivohiekkaa vaatii oman kostutusaikansa. Kyllä jännittää parin päivän päästä tapahtuva paluu mökille. Silloin selviää, tuliko urakoitua kaivo vai pystymallinen, neljä metriä korkea kylmäkellari.
Minulle on jo kauan sitten selvinnyt, että teoria ja tutkimus eivät tue kaivonpaikan katsomista pajunvarvulla. Amerikkalainen James Randi Educational Foundation lupaa miljoona dollaria sille henkilölle, joka hyväksyttävässä tutkimusympäristössä pystyy todistamaan jonkin paranormaalin ilmiön. Veden löytäminen pajunvitsalla on eräs tällainen ilmiö. Vuosien saatossa sadat ihmiset ovat yrittäneet lunastaa kyseistä palkintomiljoonaa onnistumatta siinä.
Oma tulkintani ilmiöstä on, että pajunvitsa on vain rekvisiittaa, jonka kaivonkatsoja saa tahallaan tai tahtomattaan nyökkimään alaspäin loogisesti pääteltävissä suotuisissa kohdissa. Itse muistan vielä hyvin isoisän tarinat todennäköisistä kaivonpaikoista. Vitsa on siis vain väline, joka vakuuttaa herkkäuskoiset jonkin suuremman kyvyn tai tarkoituksen olemassaolosta ja antaa samalla pitelijälle taustatukea. Ei tarvitse itse vakuuttaa perässäkulkijoita. Vitsa tekee sen kaivonkatsojan puolesta.
Kirjoittaja on Särkisalossa asuva tekniikan tohtori.
