HEIKKI KOSKI. Porin jazzfestivaalit järjestettiin tänä kesänä 50. kerran. Minulle tapahtuma merkitsi 48. osallistumiskertaa. Vieläkin harmittaa, kun en huomannut aikanaan ensimmäisiä jazzjuhlia kesällä 1966. Mutta jo vuoden 1968 käsiohjelmassa oli kirjoittamani Porin kaupungin tervehdys.
Näiden vuosikymmenten aikana Porin jazzfestivaaleilla ovat vierailleet kaikki jazzin suuret nimet. Kun opetusministeri Kaarina Suonio sai vuonna 1982 toivottaa Benny Goodmanin tervetulleeksi Kirjurinluodon lavalle ja kun pääministeri Kalevi Sorsa pari vuotta myöhemmin poseerasi Miles Davisin kanssa, media kehitti teorian: keskustalaiset käyvät Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla, kokoomusväki kansoittaa Savonlinnan oopperajuhlat ja demarit valtaavat Porin jazzfestivaalit.
Minutkin yritettiin niputtaa samaan joukkoon, mutta sanoin, että olen ollut mukana alkuvuosista alkaen, mutta silloin kun eniten tarvittiin henkistä ja taloudellista tukea, Porissa ei näkynyt sen paremmin demareita kuin muitakaan poliittisia päätöksentekijöitä.
Porin jazzfestivaalit toivat 1980-luvulla esille uuden suomalaisen jazzmuusikkosukupolven. Antti Sarpila oli pienestä pitäen isänsä Karin ja Pori Big Bandin rinnalla kasvanut jazziin, ja hän soittikin festivaaleilla jo1980-luvun alkuvuosina. Vuonna 1984 laulajatar Sarah Vaughan kutsui lavalle nuoren ja ujonoloisen vibrafonistin Severi Pyysalon, joka näin iskeytyi hetkessä jazzyleisön tietoisuuteen. Kaksi vuotta myöhemmin oli Jukka Perkon vuoro nousta esille.
Olen usein muistellut 1970-luvun alun ravintolajameja, joissa huippuartistit suorastaan jonottivat lavalle. Kun olen ihmetellyt, miksi enää ei synny samaa tunnelmaa, vaan jamit ovat pikemminkin tavanomaisia konsertteja, Reiska Laine, hän joka ainoana on soittanut kaikilla viidelläkymmenellä festivaalilla, on sanonut, etten enää jaksa valvoa riittävän pitkään. Ja Reiska taitaa olla oikeassa.
Eräs vielä elossa olevista jazzlegendoista soitti tänä kesänä Porissa: Wayne Shorter. Hänen esiintymisensä oli tällä kertaa minusta festivaalien parasta antia. Pidin myös nuoren jazztrumpetistin Ambrose Akinmusiren tunnelmallisesta tyylittelystä ja Stanley Clarken teknisestä taitavuudesta. Sen sijaan Kylie Minoguen itsekeskeinen show jätti kylmäksi. Kuuluisista naisartisteista Paloma Faith tuntui perustelluimmalta jazzfestivaalien ohjelmassa.
Mutta jazz soi muuallakin kuin Porissa. On ilahduttavaa, että lokakuun alun Salo Jazzfestival on muodostunut pysyväksi tapahtumaksi. Odotan kiinnostuneena Jukka Perkon, salolaisen jazzpalkitun Teppo Mäkysen ja tämän vuotisen Pori Jazzin nuoren taiteilijan Antti Lötjösen konserttia. Lötjösen haastattelua kävin kuuntelemassa Porissa.
Toinen ilahduttava ilmiö on sattunut silmiini Salon Seudun Sanomia lukiessani. Kotiseutuyhdistykset ja kylätoimikunnat ovat olleet aktiivisia. Miltei kaikissa Salon seudun entisissä kunnissa on järjestetty nimikkopäiviä. Osallistuin vain Halikossa Trömperi-päivään, jonka järjestäminen kuuluu Rikala-seuran vuosittaiseen ohjelmaan. Kesäteatteritoiminta on vilkasta, ja kirkot ja kotiseutumuseot tarjoavat tutustuttavaksi runsaasti vuosisataista historiaa. On hyvä, että myös kesäsalolaisille on muutakin tarjontaa kuin Suomen paras tori.
Asukkaiden osallistuminen ja vaikuttaminen oman kotiseutunsa asioissa on tärkeää niin toimivan demokratian kuin viihtyvyydenkin kannalta. Jokainen on jostain kotoisin, ja jokaisella on juurensa jossakin. Vaikka en olekaan pelkästään kesähalikkolainen, kotiseutuhenki korostuu kesällä, kun pelaa tutun urheilukentän takana olevalla tekonurmella jalkapalloa lastenlastensa kanssa tai lenkkeilee Rikalanmäen, Wiurilan ja puistokujan historiallisissa maisemissa.
Kirjoittaja on hallintotieteiden tohtori.
