Kun olet vuosia kiertänyt suomalaisia jalkapallokatsomoita, mikään ei enää yllätä.
Helsingissä 30 kannattajaa sisältävää linja-autoamme vastassa oli neljä ”maijaa”, kaksi poliisihevosta ja yksi poliisikoira. Vantaalla kannattajia oli kolmattasataa, niinpä maijajonokin oli peräti yhdeksän auton mittainen. Myllykoskella järjestysmiehiä ja poliiseja oli yhteensä 17, meitä vieraskannattajia 18.
Valkeakoskella katsomoomme oli ”soluttautunut” siviilipukuinen poliisi nappi korvassa, mikki ranteessa ja muotitennarit jalassa – hän ei juonut olutta tai syönyt makkaraa, vaikka miten yritimme niitä hänelle tarjota.
Kaudella 2010 kannattajakatsomoamme kuvattiin videokameralla koko kauden ajan. Kerran kannattajan pääsy katsomoon evättiin, kun hän oli huutanut edellisessä kotipelissä ”vittu”.
Espoossa poliisi tuli valvomaan pitkäksi venynyttä jonoa ainoaan bajamajaamme, ettemme suuressa hädässämme vain uhkaisi niitä 20 ihmistä, jotka istuivat pääkatsomossa.
Maarianhaminassa turvatarkastuksessa käytettiin metallinpaljastimia. Jouduin vakuuttelemaan ruotsiksi yrmylle joukolle liivimiehiä, ettei kairolaisesta basaarista ostamani avaimenperä sisällä räjähdysainetta.
Turussa naispuolinen kannattaja pyydettiin turvatarkastuksen yhteydessä pukukoppiin riisuuntumaan ennen sisälle pääsyä.
Suomi–Wales-maaottelussa syksyllä 2009 poliisi ryntäsi täysissä mellakkavarustuksessa keskelle Olympiastadionin rauhallista kannattajakatsomoa tekemään väkivaltaisen pidätyksen. Ensimmäistä ja viimeistä kertaa kannattajakatsomossa ollut hämmentynyt kaverini jäi ihmiskasan alimmaiseksi puristuksiin.
En keksi toista ihmisjoukkoa, joka olisi lukumääräänsä suhteutettuna niin tarkasti valvottu kuin suomalainen jalkapallokannattaja. Pääsarjana tunnetun Veikkausliigan katsojakeskiarvo on noin 2 500 ja kannattajaryhmien koot vaihtelevat kahdestakymmenestä sataan henkeen. Vain helsinkiläisseurat HJK ja HIFK vetävät kannattajakatsomoihinsa satoja ihmisiä.
Kannattajien tekemisistä seuroja mielipuolisesti sakottava Palloliitto ja resurssipulaansa itkevä poliisi ovat silti onnistuneet luomaan medialle ja sitä kautta kansalle illuusion, jonka mukaan suomalaisessa jalkapallossa olisi huligaaniongelma.
Totta kai joskus humalainen nuori mies saattaa tappion hetkellä provosoitua, kun poliisi on tuijottanut häntä lähietäisyydeltä tiukasti täydet 90 minuuttia. Provosoituaan nuori mies niputetaan suuren maailman tyyliin pakettiin ja vipataan takaovista maijan sisään. Sillä täytyyhän joukkojenhallintaryhmän Tukholman ekskursion oppeja soveltaa myös käytännössä.
Eipä siis ihme, että opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen asettaman urheilun eettisten asioiden neuvottelukunnan yksi käsiteltävistä ”ongelmista” on katsomoväkivalta. Eli ongelma jota ei ole, on neuvottelukunnan ongelmalistalla sopuisasti urheilun todellisten ongelmien, kuten tulosmanipulaation ja dopingin välissä.
15 jäsenen neuvottelukunnassa on luonnollisesti edustajat niin sisäministeriön poliisiosastolta, poliisihallituksesta kuin keskusrikospoliisista. Kolmikon tehtävänä on todennäköisesti ylläpitää illuusiota nimeltä suomalainen katsomoväkivalta, johon 90–100 ottelua vuodessa nähneenä en ole vielä törmännyt.
