Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle Tukholman olympialaisissa 1912.
Sitkeästi historiankirjoituksessamme kummitteleva lause on romanttinen ja virheellinen. 103 vuoden takaisiin olympialaisiin osallistui vain 28 maata, joista osa (esimerkiksi Böömi ja Suomi) eivät olleet edes itsenäisiä valtioita. Tukholman olympialaiset eivät olleet koko maailman pysäyttänyt tapahtuma, eikä Kolehmaisen urotekoja tunneta Suomen rajojen ulkopuolella kuten esimerkiksi hänen aikanaan vaikuttaneiden Jean Sibeliuksen tai Akseli Gallen-Kallelan.
Mutta jos jotain uskomusta hoetaan kansalle 103 vuotta, tulee siitä osa perimäämme. Sovitaan siis, että Kolehmainen juoksi Venäjän vallan alla olleen Suomen maailmankartalle.
103 vuotta myöhemmin olemme nimittäin tilanteessa, jossa Suomi on juostu pois huippu-urheilun maailmankartalta.
Suomalainen urheiluväki kokoontuu kahden viikon kuluttua 12. tammikuuta Helsinkiin Hartwall Arenalle perinteiseen Urheilugaalaan juhlistamaan suomalaista urheiluvuotta 2015.
En halua olla ilonpilaaja, mutta mitään aihetta juhlaan ei ole. Urheiluvuosi 2015 oli yksi itsenäisen Suomen historian huonoimmista. Kulunut urheiluvuosi oli jatkumoa koko 2010-luvun jatkuneelle kehitykselle, jossa huippu-urheilumme terävin kärki on kaventunut kaventumistaan ja lopulta jäänyt muutamien yksittäisten urheilijoiden kokoiseksi.
Olemme tulleet tilanteeseen, jossa laajasti kilpailluissa lajeissa maailman huipulle kuuluvat suomalaiset yksilöurheilijat mahtuvat yhteen tilataksiin.
Etupenkille pari formulakuskia, takapenkille pari keihäänheittäjää ja Kaisa Mäkäräinen väliin. Pitkin hampain Roope Tonteri vielä mukaan.
Sitten alkakin olla jo kyytiläisistä pulaa. Taksi saadaan puoliväkisin täyteen kolmella kansainvälisesti (ja osin kansallisestikin) tuntemattomalla nuorella naisella Petra Ollilla, Tuula Tenkasella ja Jenna Laukkasella.
Tunnistaisitteko kolmikon, jos he kävelisivät joulualeruuhkassa vastaan?
En minäkään.
Eikä maailmanluokan joukkueurheilijoiden tilataksi täyty sen helpommin. Pari NHL-maalivahtia, Roman Eremenko ja Petteri Koponen ensimmäisinä sisään. Sen jälkeen ehkä Sasu Salin, Lukas Hradecky ja Olli-Pekka Ojansivu.
Ja tilaa jäisi vielä.
Lähtökohdista huolimatta suomalaisen huippu-urheilun kunniaksi järjestetään juhlat 13 665 katsojaa vetävällä areenalla. Menestyksen puutteessa huippu-urheilun käsitettä on Suomessa jouduttu menestyksen nälässä venyttämään äärimmilleen.
Niinpä Urheilugaalassa juhlitaan pakon edessä 2000-luvulla keksittyjen muotilajien, kuten tankotanssin, diskotanssin ja bikini fitnessin suomalaisia arvokisavoittajia. Näissä marginaalilajeissa kun pärjäämme – toistaiseksi.
Tilanne ei olisi niin hälyttävä, mikäli suomalainen urheilujohto ja menestyshulluna pidetty kansa olisi herännyt tilanteeseen.
Mutta sekä urheilusta kirjoittava media Ylen johdolla että urheilujohto Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön johtajan Mika Kojonkosken johdolla syöttävät kansalle disinformaatiota suomalaisen huippu-urheilun tilasta.
Jokaisesta ”kyläkisan” mitalista revitään suhteettomia otsikoita ja jokaisesta nuorten arvokisamitalistista tehdään varma olympiamitalisti jo ennen 20-vuotissyntymäpäivää. Ja ellei olympiamitalia ala kuulua, kutsutaan samaa 24-vuotiaaksi varttunutta aikuista edelleen ”nuoreksi tulevaisuuden lupaukseksi”.
Kojonkosken komppania on tuonut suomalaiseen urheiluun positiivisen ja ilmeisen uskottavan nollapuheen. Abstraktit käsitteet, kuten ”tsemppi”, ”ilme” ja ”tekemisen meininki” ovat Suomi-sportissa hyvässä kunnossa.
Käsitteiden todellinen hyöty huippu-urheilun piinkovassa maailmassa on kuitenkin sama kuin laskisit pakkasella allesi.
Suomalaisen huippu-urheilun täysremontin alkamisesta on nyt kolme vuotta, eikä miljoonia valtion rahaa nielleen remontin tuloksia ole vieläkään esittää.
Syy siihen on yksinkertainen: tulosta ei ole tullut.
Eikä kovia tuloksia kannata odottaakaan. Suomi lähettää elokuussa Rion olympialaisiin 50–60 urheilijan joukkueen, jossa on vain 4–6 realistista mitalikandidaattia. Mikään jymy-yllätys ei olisi, jos Suomi jäisi Riossa yhteen keihäsmitaliin.
On kohtuutonta vaatia reilun viiden miljoonan asukkaan kansakunnalta huippu-urheilumenestystä monissa eri lajeissa monien eri urheilijoiden voimin. On myös kohtuutonta väittää, että suomalaisella huippu-urheilulla menisi nyt hyvin tai että tulevaisuus näyttäisi poikkeuksellisen hyvältä.
Kaikkein karmeinta on silti se, ettei kukaan uskalla sanoa rumaa ja kiistatonta totuutta ääneen:
Suomesta on tullut huippu-urheilun kehitysmaa.
