Vuoden urheilija -valinta aiheutti jälleen kerran suurta kritiikkiä sosiaalisessa mediassa.
Tero Pitkämäen valintaa pidettiin suurena oikeusmurhana ja keihäänheittoa lajina vähäteltiin rajusti. Osa oli valmis ottamaan Vuoden urheilija -äänestyksen pois Urheilutoimittajain liitolta ja antamaan vallan joko asiantuntijaraadille tai kansalle.
Itse äänestin 46 muun urheilutoimittajan tavoin Vuoden urheilijaksi Venäjän jalkapalloliigan viime kauden parhaan pelaajan Roman Eremenkon. Vaikka Eremenko jäi äänestyksessä sijalle kuusi, en silti pidä Pitkämäen valintaa missään nimessä suurena vääryytenä.
Kovin suuri yllätys ei ollut, että valtaosalta ”perkeleen kepinviskojan” valintaa kritisoivilta puuttui perusteet kritiikiltä.
Pitkämäki voitti viime vuonna MM-pronssia ja Timanttiliigan kokonaiskilpailun. Se on kova suoritus, kun ottaa huomioon lajiin vihdoin purreen globalisaation ja kovimman tulostason sitten 2000-luvun alun. Peräti 61 heittäjää ylitti 80 metrin rajan ja 15 heittäjää 85 metrin rajan. Jos esimerkiksi seiväshyppääjä Minna Nikkanen tai estejuoksija Sandra Eriksson olisi voittanut viime kaudella Timanttiliigan kokonaiskilpailun ja MM-pronssia, ei kummankaan valintaa Vuoden urheilijaksi olisi kyseenalaistettu.
Kenet sitten olisi pitänyt valita Vuoden urheilijaksi?
Toiseksi äänestyksessä tulleen ampumahiihtäjän Kaisa Mäkäräisen sijoitukset MM-kotikisoissa olivat kolmas, 12:s, 15:s ja 35:s. Maailmancupin kokonaiskisassa hän oli toinen.
Kolmanneksi äänestyksessä tullut Jenna Laukkanen voitti lyhyen radan EM-kisoissa 50 metrin ja 100 metrin rintauinnin kultamitalit. Kauden päätapahtumassa, pitkän radan MM-kisoissa Laukkanen oli vastaavilla matkoilla sijoilla 14 ja 15.
Neljänneksi äänestyksessä tullut Petra Olli paini 58 kilon sarjassa MM-hopeaa. Se oli ensimmäinen suomalaisen naispainijan MM-mitali. Naispaini on siis kovin nuori laji – olympialaisissa se on ollut mukana vasta kolme kertaa.
Viidenneksi äänestyksessä tullut lumilautailija Roope Tonteri voitti big airin MM-kultaa ja slopestylen MM-hopeaa. Samaan aikaan maailman huiput (mm. Enni Rukajärvi ja Peetu Piironen) osallistuivat X-Games tapahtumaan, mikä jäi esimerkiksi voimakkaasti Tonterin puolesta eri medioissa liputtaneelta Ylen urheilutoimittajalta Kaj Kunnakselta huomioimatta.
– On ne (MM-kisat) vähän kakkosluokan kisat laskijoiden keskuudessa, Tonteri myönsi Helsingin Sanomille.
Mielestäni Mäkäräisen, Laukkasen, Ollin tai Tonterin viime vuoden saavutukset eivät olleet paremmat kuin Pitkämäellä. Siksi sijoitin Pitkämäen omalla listallani toiseksi Eremenkon taakse ja triathlonin puolimatkan EM-kultamitalisti ja pitkän matkan MM-pronssimitalisti Kaisa Lehtosen eteen.
Enkä missään nimessä jaa hyvinkin yleistä näkemystä, jonka mukaan ”olisi ollut jonkun muun vuoro voittaa”. Vuoden urheilija -palkinto ei ole palkinto elämänurasta tai läpimurrosta. Niille on Urheilugaalassa omat palkintoluokat.
On myös kovin outo näkemys, että Urheilutoimittajain liitto ei saisi jatkaa vuodesta 1947 jatkunutta Vuoden urheilija -valintaa. Jos joku taho haluaa aloittaa uuden tavan valita vuoden parhaat urheilijat, niin estradi on vapaa.
Varoitan kuitenkin jo etukäteen: valinta on aina väärä ja valinnan synnyttämä keskustelu on lähinnä omasta kuplasta huutamista.
Niin kuin syvässä lamassa riutuvassa suomalaisessa huippu-urheilussa on tapana ollut.
