Voi tuhannen tulimmaista!

0

KAISA HÄKKINEN. Mediassa on viime aikoina keskusteltu kiroilusta. Aihetta on antanut esimerkiksi nuori naisartisti Sanni, jonka kappaleen nimessä on mainittu se yleisesti tunnettu ja inhottu v-sana. Tapakouluttaja Kaarina Suonperä on paheksunut Ylen ohjelmistoa, josta rumia sanoja saattaa yllättäen sinkoilla viattomien lapsukaisten kuultaviksi. Yle puolustelee kielipolitiikkaansa sillä, että sen velvollisuus on esitellä nykyajan kielellisen kirjon kaikkia puolia. Kas kun kiroilu on tämän päivän todellisuutta.
Kielen historiaa ei tarvitse paljon penkoa, kun tulee selväksi, että kirosanoja on käytetty kautta aikojen. Etenkin sukupuolielimet ja uskonto ovat aihepiirejä, joihin liittyy voimakkaita tunteita ja joista voimasanoja voi ammentaa ehtymättömästi joko sellaisinaan taikka vähän muunnellen.
Sanat kuluvat ja menettävät tehonsa, jos niitä käytetään samanlaisina vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen, mutta väljähtyneeseen manaukseen saadaan uutta potkua, kun sitä vähän tuunataan: jumalauta, jumaliste, jumankekka, jumatsukka, jukolauta, jukolavita, jukoliste, jukoliuta, jukopätkä, jukravit, jukranpujut ja niin edespäin. Alkuperäinen ajatus on ollut pyytää Jumalalta apua, mutta se on matkan varrella hämärtynyt, kun sanahahmot ovat muuntuneet tunnistamattomiksi. Ne tunnistetaan kirosanoiksi vain käyttötavan ja asiayhteyden perusteella.

Kirosanoja löytyy runsain määrin sanakirjoista, sekä vanhoista että uusista. Esimerkiksi Nykysuomen sanakirjassa ja Kielitoimiston sanakirjassa niitä on esitelty samalla tavalla kuin muutakin sanastoa. Myös esimerkkejä tyypillisistä käyttötavoista mainitaan. Lisäksi annetaan tietoa siitä, mikä on lievä ja mikä karkea kirous. Lievähkö kirosana on esimerkiksi hitto ja karkea on saatana. Tällaiset osviitat saattavat olla arvokkaita esimerkiksi suomen kieltä opettelevalle maahanmuuttajalle. Sanojen tyyliarvoa ei välttämättä opi pelkästään puhetta kuuntelemalla, ja siitä saattaa seurata kömmähdyksiä. Ainakin meidän perheessämme muistellaan huvittuneina virolaista vierasta, joka ihasteli maaseudun hiljaisuutta huokaisemalla: Onpa saatanan rauhallista!
Jos kirosanoja on ollut aina, eikö mikään ole muuttunut? On toki. Kirosanojen käyttö ei nykyään ole yleistä pelkästään sen takia, että kirosanoja on olemassa. Niitä on käytetty ennenkin, mutta ei missä ja milloin tahansa eikä niitä ole käyttänyt kuka tahansa.
Kirosanojen käytössä on ollut omat, kieliyhteisön yhteiseen sopimukseen perustuvat sääntönsä. Miehille on sallittu eri sanat kuin naisille ja lapsille. Rengin tai satamajätkän kielen ei ole edes oletettu olevan samanlaista kuin kansakoulunopettajan tai kyläkirjaston hoitajan. Täytyihän koulutuksen ja sivistyksen näkyä kielessäkin! Hyvätapainenkin ihminen sai päräyttää tuskaa lievittävän ärräpään, jos iski vasaralla peukaloonsa, kun ei nyt valinnut mitä tahansa sanaa karkeimmasta päästä.

Voimasanojen perinteinen tehtävä on ollut puheen tehostaminen ja tunnelatausten purkaminen. Tätä varmaan yrittävät nykyäänkin kaikki ne, joiden puhe vilisee kirosanoja. Eihän kukaan muuten huomaa, että tässä ollaan niin he-le-ve-tin kovia jätkiä tai mimmejä.
Jatkuva varustelukierre vie kuitenkin tehot tästä säälittävästä jankkauksesta. Jos latausta purkaa koko ajan, ei uutta pääse syntymään. Jos ei ole sääntöjä, ei ole mitään, mitä rikkoa ja millä yllättää. Kielen sääntöjen asettaminen on kieliyhteisön yhteinen tehtävä.

Kirjoittaja on Turun yliopiston suomen kielen professori.