Rapakuntoinen mamu ja työpaikkavaras

0
78-vuotiaan Pertti Kasperin kilpaura on ainakin tällä erää ohi.

premitarjotin

JUHO NENONEN. Toinen mahdollisuus voittaa. Se oli ainoa asia, joka oli mielessäni, kun lähtöni Argentiinaan varmistui. Kauden päättyminen oli tänä vuonna erityisen raskasta, koska olin varma, ettei kukaan pystyisi pysäyttämään Vilpasta pudotuspeleissä.

Koripallo, kuten elämä, on raakaa ja jälleen kerran jouduin kokemaan pettymyksen. Ehdin kuitenkin lojua itsesäälissäni vain muutaman tunnin, kun sain kuulla, että apuani tarvittaisiin toisella puolella maailmaa.

29 tunnin matkustamisen jälkeen saavuin Corrientesin kaupunkiin, jossa minua oli odotettu jo pidemmän aikaa. Tiesin olevani pudotuspelien jäljiltä fyysisesti huippukunnossa, olin saanut levätä muutaman päivän ja valmis tositoimiin.

Kun pääsin seuraavana päivänä ensimmäisissä joukkueharjoituksissa kentälle, olin kuin uudesti syntynyt – sanan pahimmassa mahdollisessa merkityksessä. Reinkarnaationi muistutti epäurheilijaa.

Tuntui kuin en olisi juossut kuukausiin ja koskenut palloon viikkoihin. Pelituntuma oli jäänyt Suomeen, kuuden aikavyöhykkeen ja noin 12 000 kilometrin päähän. Tiedän, että Etelä-Amerikassa tapahtuu ajoittain laittomia elinsiirtoja ja olin melko varma, että joku oli vaihtanut kroppaani ketjupolttajan hengityskoneiston ja eriparijalat. Mutta päästyäni suihkuun ja tarkastettuani tilanteen jouduin pettymyksekseni toteamaan, etten voinut syyttää yhtäkään puoskaria huonosta hapestani.

Vasta kahden viikon jälkeen oloni alkoi tuntua melko normaalilta ja kroppani alkoi suhtautua huomattavaan kuumuuteen jollakin tasolla normaalisti. Olin myös onnekas, sillä lämpötila putosi suomalaisittain kesälukemiin. Ensimmäisen viikon aikana jouduin juomaan niin paljon ennen harjoituksia, että olisin tarvinnut Tenan miehille suunnattuja tuotteita, jotta olisin suoriutunut harjoituksista ilman varikkopysähdyksiä.

Jo ensimmäisien päivien jälkeen mieleeni tulvivat ne kymmenet amerikkalaispelaajat, jotka saapuvat joka vuosi Suomeen vastaavan matkustamisen jälkeen ”rapakunnossa”. Olen monesti ihmetellyt – tai pikemminkin tuominnut ja arvostellut – miten on mahdollista, että nämä ammattilaiset eivät huolehdi kunnostaan kesän aikana.

Kolmen päivän aikana tajusin omakohtaisesti, miten raskasta on fyysisesti matkustaa kymmeniä tunteja toiselle puolelle maailmaa. Ja miten rankkaa on henkisesti tuntea olevansa jatkuvan arvioinnin ja tarkkailun alla uudessa ja vieraassa kulttuurissa, todella kaukana kotoa.

Minun onnekseni olen mahtavassa organisaatiossa, ja joukkue sekä koko kaupunki otti minut avosylin vastaan. Ihmiset ovat auttavaisia ja kiinnostuneita siitä, mistä olen kotoisin ja olen äärimmäisen onnellinen kun ventovieraat ovat valmiita auttamaan aina kun näytän siltä, ettei minulla ole harmainta aavistusta mihin olen menossa.

Pienetkin ystävällisyyden eleet ovat iso asia. Kukaan ei ole tullut syyttämään minua työpaikkojen tai naisten varastamisesta. Tai pukeutunut valkoiseen huntuun ja kehottanut palaamaan sinne, mistä olen tullut.

Pienen itsetutkiskelun jälkeen tunsin piston sydämessäni, kun ymmärsin kuinka helppoa on tuomita ihmisiä, joiden kokemuksista itsellä ei ole harmainta aavistusta. On äärimmäisen helppoa luoda ennakko-oletuksia ja rakentaa noiden oletusten varaan oma vääristynyt totuus.

On ollut silmiä avaavaa saada kokea, mitä on elää maahanmuuttajana toisessa maassa. Voin vain kuvitella miltä tuntuisi, jos olisin joutunut lähtemään vasten tahtoani paikkaan, johon minua ei olisi haluttu. Vain saadakseni toisen mahdollisuuden elää.

 

Kirjoittaja on Salon Vilppaan miesten korisliigajoukkueen kapteeni, joka jatkaa koripallokautta Argentiinan liigan pudotuspeleissä.