Piipahdin viime viikolla entisessä kotikaupungissani Jyväskylässä, jota jääkiekkopiireissä kutsutaan myös Jypinkyläksi.
Paikallisen sporttibaarin valkokankaalla näytettiin hidastuksia tilanteesta, jossa Winnipeg Jetsin Patrik Laine jäi Buffalo Sabresin Jake McCaben jyräämäksi. Eräs tuntemattomaksi jäänyt herrasmies ei dramaattisesta tilanteesta piitannut, vaan ylisti vaikean alkukauden Liigassa pelanneen JYPin pelastajaa, Michel Miklikiä, joka teki viidessä ensimmäisessä ottelussaan viisi maalia.
– Että miten yksi mies voi muuttaa koko homman, JYPin mies hämmästeli nyökyttelevälle baarimikolle.
Viikkoa myöhemmin aivotärähdyksestä toipuvan Laineen paluuaikataulu on edelleen epäselvä, kun Urheiluruudussa sahataan hidastuksia jo uudesta kohutaklauksesta. Tällä kertaa on Miklikin vuoro maata tiedottomana jäässä keskellä verilammikkoa. Veri on hänen omaansa.
Kaukalosta suoraan 500 metrin päähän Keski-Suomen keskussairaalaan kiidätetty Miklik jäi keskialueella HIFK:n 203-senttisen kolossin Joe Finleyn jyräämäksi. JYPin tiedotteen mukaan Miklikillä on ”useita hoitoa vaativia vammoja”, eikä häntä tulla näkemään kaukalossa viikkoihin.
Yhteistä Laineen ja Miklikin tapauksissa oli se, että kumpikin taklaus oli seurauksista huolimatta puhdas. Sekä McCabe että Finley pitivät kätensä alhaalla, eivätkä tähdänneet taklattavan päähän.
Kumpikin taklaaja kunnioitti sääntöjä, mutta ei vastustajaa.
Yhteistä taklauksissa oli myös se, että niitä seurasi tappelu. Jetsin ja Sabresin välillä spontaani joukkotappelu, JYPin ja HIFK:n välillä sovittu tappelu Finleyn ja JYPin kovanaama Nolan Yonkmanin kesken.
– Tästä se lähtee! Kotiyleisö vaati Yonkmanilta, että Finleyn kimppuun hyökätään, selostaja mylvi suorassa lähetyksessä.
Eikä tässä ole mitään uutta tai yllättävää: vierasjoukkueen pelaaja taklaa kotijoukkueen pelaajan sairaalaan ja kotiyleisö vaatimalla vaatii kostoa. Ja kun kosto on suoritettu nyrkein, tappelun voittaja tuulettaa ja yleisö villiintyy entisestään. Ottelun jälkeen isot ja vähän pienemmät lapset lähtevät jäähallilta yhtä unohtumatonta kokemusta rikkaampana – vaahto suussa ja sinapit kauluksissa. Kukaan ei enää muista, että kotijoukkueen tähtipelaaja makaa sairaalassa tiedottomana.
Tätä pelaajien terveydellä leikkivää machokulttuuria puolustavien puheenvuoro on tuttu: taklaukset ja tappelut kuuluvat jääkiekkoon, eikä kukaan lähde tappelun aikana makkarajonoon tai jääkaapille. Usein vielä vastuu sysätään taklaajan sijasta jalat edellä kaukalosta kärrättyyn taklattavaan: ”Pidä poika pää ylhäällä!”
Myös se on käynyt harvinaisen selväksi, että keskialueen taklauksia tai tappeluita kritisoiville ollaan sovittamassa kukkahattua päähän ja mittaamassa sopivaa palaa hamekangasta. Suomi kun on siitä hassu jääkiekkoyhteiskunta, että meillä jääkiekko on irrotettu muusta yhteiskunnasta omien sääntöjen ja normien hiekkalaatikoksi, jonne ei ulkopuolisilla ole mitään asiaa.
Mutta millä mielin Michel Miklik kelaa hidastuksia? Tai se baaritiskillä Miklikiä hehkuttanut JYP-fani? Mitä jos Patrik Laine saa toisen aivotärähdyksensä ennen 19-vuotissyntymäpäiväänsä ja joutuu kuukausiksi sivuun? Ajatus on karmea, mutta ei kovin kaukaa haettu. Joko siinä vaiheessa Suomessa nostettaisiin vaiettu ongelma maton alta pöydälle?
Eivätkö Toni Lydmanin, Tommi Kovasen, Kaj Linnan, Antti Halosen, Tony Salmelaisen, Jani Hassisen, Ville Mäntymaan tai Rami Alangon esimerkit ole opettaneet mitään? He kaikki joutuivat lopettamaan uransa päähän kohdistuneista taklauksista johtuneisiin toistuviin aivotärähdyksiin tai aivovammoihin.
Oli aika, jolloin elin ja hengitin jääkiekkoa. Lapsuuteni viitekehys koostui Kimmo Rintasen potkulaudasta, Marko Kiprusoffin puolilämäristä, Hannu Jortikasta, Äijänsuon päätykatsomon tuoksusta, Antero Mertarannan isänmaallisesta paatoksesta ja liigasuklaaähkystä.
Sittemmin sama kaunis ja niin monin tavoin koukuttava laji on muuttunut aivovamma kerrallaan vieraammaksi ja vastenmielisemmäksi.
Eikä sekään lohduta, että hattuni kukkii nykyään talven yli.
