Mummi vaihtaa Myanmarin maisemiin

0
Hanna Kaskinen toteaa, että monta vuotta kuumissa maissa on saanut hänet pukeutumaan Suomessa entistä paksummin. – Aina en kehtaa edes sanoa sitä, mutta +20 astetta ei tunnu enää lämpimältä, hän naurahtaa. Kuva: SSS/Minna Määttänen

Nokialta 16 vuotta sitten irtisanoutunut Hanna Kaskinen löysi unelmiensa työn kriisialueilta.

”Ura Nokialla vaihtui tenttikirjoihin. Rohkea elämänmuutos teki Hanna Kaskisesta onnellisen naisen.”

Näin otsikoin Hanna Kaskisesta tekemäni haastattelun Salon Seudun Sanomien etusivulla 8.1.2006. Kun 13 vuotta on tuosta juttuhetkestä kulunut, Hanna Kaskinen tunnustaa edelleen olevansa onnellinen.
– En ole kaivannut mennyttä hetkeäkään. Olen tällä hetkellä unelmatyössäni, enkä vaihtaisi pois.
Hanna Kaskisen tapaaminen Salossa on myös onnekkaiden yhteensattumien summa, sillä hän asuu nykyään Helsingissä ja viettää Suomessa vain runsaan kuukauden verran vuodessa.
Kaskinen työskentelee kansainvälisen Lääkärit Ilman Rajoja -avustusjärjestön palveluksessa erilaisten avustusprojektien vetäjänä ympäri maailmaa. Joulukuussa hän kotiutui Jemenistä, missä työskenteli vajaan vuoden ajan, tiukasti hunnutettuna. Nyt hän on lähdössä vuodeksi Myanmariin johtamaan hanketta, jolla taistellaan HIV:tä, multiresistenttiä tuberkuloosia ja hepatiitti C:tä vastaan.
– Minulta on kysytty, palaanko eläkkeelle jäätyäni Suomeen. Omasta mielestäni en ole koskaan Suomea jättänytkään. Minulla on koko ajan koti Helsingissä, eikä minulla muualla kotia olekaan. Suomessa ollessani pyrin lisäksi käymään Salossa katsomassa kummitätiäni ja ex-appiukkoani.

Hanna Kaskinen (s. 1962) on kotoisin Salosta, joten hänen käydessään täällä vastaan kävelee joka kerta ainakin joku tuttu.
Kaskinen kirjoitti ylioppilaaksi Hermannin lukiosta vuonna 1981, minkä jälkeen hän lähti 15 vuodeksi muualle. Hän valmistui kauppatieteen maisteriksi 1988 ja työskenteli sen jälkeen Partekissa business controllerina.
Vuonna 1995 Kaskinen muutti takaisin Saloon, ja hänet headhuntattiin Nokialle. Siellä hän työskenteli kahdeksan vuotta, joista viimeiset vuodet eettisten asioiden asiantuntijana. Jo tuolloin työ kuljetti häntä pitkin maailmaa, kun hän kartoitti Nokian alihankkijoiden eettisiä toimintatapoja.
Kaskinen piti työstään, mutta hän halusi päästä auttamaan ihmisiä konkreettisemmin. Niinpä hän irtisanoutui vuonna 2003 ja alkoi opiskella Turun ammattikorkeakoulun Salon yksikössä sairaanhoitajaksi.
Ratkaisun tekemistä helpottivat Nokian työntekijöilleen jakamat optiot, jotka Kaskinen otti vastaan kerran. Seuraavista hän kieltäytyi periaatesyistä.
Kun SSS haastatteli Kaskista talvella 2006, hän oli juuri tullut työharjoittelusta Swazimaasta ja opintoja oli edessä vielä vuoden verran. Hän haaveili auttavansa jonain päivänä ihmisiä kehitysmaissa.
– Valmistuin sairaanhoitajaksi vuonna 2007 ja muutin Helsinkiin, missä työskentelin 3,5 vuotta sairaanhoitajana. Sitten aloin etsiä sopivaa riippumatonta organisaatiota, jonka kautta voisin päästä mukaan avustustyöhön, ja löysin Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön. Lisäksi olen ollut myös Punaisen Ristin palveluksessa, Kaskinen kuvailee.

Kolmella ensimmäisellä komennuksellaan Intiassa ja Etelä-Sudanissa Kaskinen työskenteli sairaanhoitajana. Viimeiset kuusi vuotta hän on toiminut avustushankkeiden johdossa: Uzbekistanissa, Sierra Leonessa, Jordaniassa, Ukrainassa, Etiopiassa ja Jemenissä.
– Olen näissä hankkeissa vähän kuin firman toimitusjohtajana. Tässä työssä olen itse asiassa paljon parempi kuin sairaanhoitajana, hän myöntää.
Jotkut ovat kysyneet häneltä, eivätkö sairaanhoitajaopintoihin käytetyt vuodet tunnu nyt hukkaan heitetyiltä. Kaskinen vastaa, että ehdottomasti eivät.
– Luulin silloin, että avustustyöhön päästäkseen on oltava sairaanhoitajan koulutus, vaikka ei se niin ole. Koulutuksestani on kuitenkin nyt se hyöty, että pystyn työssäni osallistumaan myös lääketieteelliseen keskusteluun.
Kaskinen huomauttaa, että avustustyöntekijät nostetaan usein jotenkin jalustalle, mutta hän muistuttaa, että he tekevät arkista työtä.
– Minullakin kertyy yleensä 60–70 työtuntia viikossa, sillä kohteessa minulla ei ole sosiaalista elämää. Työntekijät työskentelevät ja asuvat yhdessä.

13 vuoden aikana Hanna Kaskisen elämä on muuttunut myös siten, että hänen lapsensa ovat kasvaneet aikuisiksi. Poika työskentelee juristina Helsingissä, ja tytär valmistui juuri valtiotieteen maisteriksi tehtyään gradun kehitysmaatutkimuksesta. Lisäksi Kaskinen on 3,5- ja 1,5-vuotiaiden poikien mummi.
– Ajattelin ensin, että mitenkähän minun käy. Hurahdanko isovanhemmuuteen niin, etten pysty enää lähtemään ulkomaan komennuksille.
Mutta niin ei käynyt. Kaskinen haluaa kuitenkin luoda yhteyden lapsenlapsiinsa, ja Suomessa ollessaan hän viettää paljon aikaa näiden kanssa.
– Kerroin juuri pojanpojalleni, että mummi lähtee seuraavaksi sinne päin, missä Viidakkokirjan Mowgli-poikakin asuu, Kaskinen hymyilee.
– Isoäitiys on antanut minulle myös ansiotonta arvonnousua. Esimerkiksi Jemenissä naisen on vaikea saada arvostusta johtajana, mutta minulla ei ollut sitä ongelmaa, koska olen jo vanhempi nainen, äiti ja isoäiti, ja minulla on vieläpä poika ja kaksi pojanpoikaa. Toin sen esille aina jossain sopivassa välissä, hän naurahtaa.
Eläkkeelle jäämistä Kaskinen ei halua vielä ajatella, koska hän ei yhtään tiedä, mitä silloin tekisi. Yhden asian hän kuitenkin on päättänyt.
– Haluan löytää Salosta pienen mökin, pyöräilyetäisyydellä keskustasta. Autoa en omista, sillä olen edelleen ympäristöhihhuli.

Hanna Kaskisen elämänmuutoksesta kerrottiin SSS:ssa 8.1.2006.