Odotettavissa poliittista myrskyä

0

ANTERO LEPPÄNEN. Kun Juha Sipilästä tuli pääministeri 2015, keskustan kannattajat eivät olleet ainoita, jotka olivat ihastuksissaan. Gallupit suitsuttivat suosiota.
Kokoomus lähti hallitukseen suurin odotuksin, olihan pääministerillä yritysjohtajan tausta. Alexander Stubbia kyllä harmitti, että ulkoministerin salkun pääsi nappaamaan Timo Soini, joka ei halunnut valtiovarainministeriksi.
Maaliskuussa eronneen hallituksen taival on kuitenkin kuin kertomus keskimääräisestä avioliitosta. Kuherrusta kestää muutama kuukausi. Sitten alkaa harmaa arki, ja yhteiselossa aletaan yhä useammin mennä kriisistä toiseen, pienemmästä isompaan, ja lopulta pannaan lusikat jakoon.

Pääministeri Sipilä päätti valtaoikeuksiensa nojalla jättää hallituksen eronpyynnön viisi viikkoa ennen eduskuntavaaleja.
Hän teki niin, vaikka hänen oma kakkaransa osoitti hallituksen onnistuneen 80-prosenttisesti: neljä viidestä päätavoitteesta oli saavutettu. Sillä perusteella pääministeri antoi kabinetilleen kouluarvosanaksi kahdeksan ja jäi odottamaan kevään päättötodistusta kansalta.
Sipilä itse on sanonut, että eroamisellaan hän loi Suomeen uutta poliittista kulttuuria. Hän on oikeassa. Yksikään pääministereistämme ei vuodesta 1982 asti noudatetun parlamentarismin aikana ole lyönyt hanskoja tiskiin muutamaa viikkoa ennen vaaleja.

Kun hallituksesta oli tullut toimitusministeristö, päähallituspuolueet iloitsivat siitä julkisesti: hallitus on kaatunut, eläköön toimitusministeristö!
Ne olivat kuin aviopari, joka helpotuksesta huokaisten toteaa olevan ihanaa, kun piinaava yhdessäolo vihdoin loppui. Ja vaalikentille marssi pelkästään tohkeissaan olevia ja lupauksia pursuvia oppositiopuolueita.
Englannin brexit oli jo aikaa sitten vaimentanut meillä aiemmin niin äänekkäät vaatimukset EU-erosta ja omasta markasta. Niistä ei enää ole ollut vaalisyöteiksi.
Hallituksen sotea ei enää minkään puolueen ole tarvinnut puolustaa, eikä nyt kilpailla siitä, kuka esittää julmimman leikkauslistan.
Väljähtyneiden teemojen jälkeen alettiin keskustella ilmastosta, mikä oli – jääkiekkotermillä asia ilmaisten – syöttö suoraan Jussi Halla-ahon lapaan. Niinpä nyt ollaan tilanteessa, jossa vaalin lopputulosta veikkaavien kyselyjen virhemarginaali on normaalia suurempi. Tätä mieltä on esimerkiksi vaaliasiantuntija Sami Borg.

Kaikki puolueet ovat sitä mieltä, että ainakin osa niiden lupauksista voidaan rahoittaa työllisyysasteen nostolla. Mallina ne voisivat käyttää Pedersöreä, mikäli eivät suhtaudu nihkeästi lestadiolaisuuteen, ruotsin kieleen ja RKP:n ylivaltaan.
Pedersören työllisyysaste on 82 prosenttia, ja vain taivas on kattona. Työttömyys on vaivaiset 2,1 prosenttia.
Jos on vaaleja edeltä aika sekava, niin seesteiseltä ei näytä niiden jälkeenkään. Meillä on nyt kolmen suuren sijaan viisi keskisuurta puoluetta, joista todennäköisesti kolmen tulee olla seuraavan hallituksen runkona.
Koska sen pöydälle tulee sekä poliittisesti että taloudellisesti valtavan kokoisia asioita, hartioiden tulee olla leveät kuin treenatulla painijalla.
Mahtaakohan leveistä harteista puhuminen vielä olla korrektia?

Kirjoittaja on salolainen entinen kunnallispoliitikko.

Jätä kommentti