Helena Heistman kotiutui Helsingin-vuosikymmenten jälkeen Marttilaan.

Helena Heistman sanoo, että nykyään mikä tahansa aktiviteetti saa kestää enimmillään kaksi tuntia. Hän voi mainiosti kävellä parin tunnin lenkin tai vaikka kyläillä saman ajan, mutta sitten on päästävä kotiin lepäämään.

– Ainakin tunniksi, hän nauraa.

Eläkeläinen kertoo, että kaiken kaikkiaan tekemistensä kestoja joutuu tarkkailemaan paljon enemmän nyt, kun mittariin tulee toukokuussa 76 vuotta.

– Meillä on kirjastossa ihana lukupiiri, johon toistakymmentä mimmiä kokoontuu kerran kuussa puhumaan kirjasta tai kirjan vierestä. Tapaaminen kestää tunnin, hän kehuu.

Heistman käy viikoittain keppijumpassa.

– Se kestää vain puoli tuntia! Kaksi tuntia jaksan olla pirteä, mutta sen jälkeen päässä ei liiku eivätkä jalat toimi. En voi enää mennä teatteriinkaan, koska ennen näytelmän loppua olisin jo ihan nyykähtänyt.

Heistman toteaa, että iän myötä on tullut kaikenlaisia vaivoja. Toisesta korvasta lähteneen kuulon takia hänen piti lopettaa eläkeläisten lauluryhmässä, koska ei ole vielä tullut hankkineeksi kuulolaitetta.

– Silmät sentään pelaavat!

Helena Heistman jäi kuusikymppisenä eläkkeelle Yleisradion äänitarkkailijan työstä yli 40 vuoden työuran jälkeen. Hän muutti saman tien Helsingistä Marttilaan, josta oli löytänyt mukavan rivitaloasunnon.

Salon Seudun Sanomat seurasi vuoden ajan hänen sopeutumistaan maaseudulle kahden kuukauden välein ilmestyneessä sarjassa Koti Marttilasta. Sarjan ensimmäisessä osassa (SSS 29.3.2003) Heistman purki vielä muuttolaatikoita ja kehui ikkunasta avautuvien näkymien tekevän hyvää sielultaan maalaiselle.

Sarjan toisessa osassa (SSS 17.5.2003) Heistman oli teettänyt kylpyhuoneremontin, valloittanut uutta kotikuntaansa pyöräillen ja todennut, että on pakko ostaa auto monen vuosikymmenen tauon jälkeen.

Heistman huomauttaa huonojen kulkuyhteyksien olevan maaseudun ongelma, joka syvenee koko ajan. Hän painottaa oman auton olevan aivan välttämätön.

– Julkisen liikenteen yhteydet ovat todella heikoissa kantimissa ja taksitkin ovat Marttilasta vähentyneet taksiuudistuksen myötä. Täytyy panna Lotto taas vetämään, josko seuraavaksi ostaisi hybridiauton!

Koti Marttilasta -sarjan neljäs osa julkaistiin Salon Seudun Sanomissa 27.9.2003.

Ensimmäisenä Marttilan-kesänään (SSS 12.7.2003) Heistman kaipasi Helsingissä tarjolla ollutta mahdollisuutta sulautua porukkaan ja syksyllä (SSS 27.9.2003) hän ikävöi ensimmäisen kerran vanhaa naapurustoaan Suurmetsässä. Joulun alla (SSS 6.12.2003) Heistman suunnitteli viettävänsä rennot pyhät lukien ja kuunnellen musiikkia radiosta, jossa vielä edellisenä jouluna oli itse soittamassa levyjä. Seuraavana keväänä (SSS 5.4.2004) Heistman kertoi pintajuurtensa kiinnittyneen hatarasti Marttilaan, mutta epäili, että tuuli voi vielä viedä.

Tytär houkutteli häntä tuloksetta muuttamaan Turkuun. Heistman päätti pysyä maaseudun rauhassa, jota lähti Marttilasta hakemaan.

– Jo Salossakin käydessä tuntuu, että kaupungissa kaduilla vain pölisee ja melu on kauhea.

Sosiaalinen elämä keskittyy nykyään kotikonnuille, vaikka pari kertaa kuussa Heistman kurvaa käymään Turussa, jossa tytär ja rippikouluikäinen tyttärentytär asuvat.

– Jätän auton kaupungin laidalle ja hyppään keskustaan menevään bussiin.

Helsingissä Heistman kävi viimeksi kymmenen vuotta sitten, mutta suunnittelee ajelevansa sinne juhannuksena, kun pääkaupunki on hiljainen.

– Voisin käydä katsastamassa uudet pytingit kuten musiikkitalon ja keskustakirjasto Oodin ja käydä Amos Rexin taidenäyttelyissä. Somerollakin voisin käydä kesällä, sillä olisi kiva nähdä paljon esillä olleen tyllitädin mekkokauppa! Meinaan aika paljon, mutta siitä huolimatta nyhrään paljon kotona.  On mukavampi olo, kun kuvittelee joskus vielä menevänsä johonkin, hän nauraa.

– Vanhojen ystävien kanssa soitellaan ja todetaan aina, että olisi kiva tavata, mutta siihen se sitten jääkin. Onneksi naapurissa on hyvä lenkkikaveri Ritva, jonka kanssa käpyttelemme kunnon lenkkejä joka päivä.

Helena Heistman arvioi marttilalaistuneensa ja sulautuneensa jo joukkoon.

– Kukaan ei enää katso pitkään, kun kuljen kylällä. Minulla on monia höpötystuttuja ja parempiakin tuttuja, mutta olen sen sorttinen, että olen aina vähän ulkopuolinen. Tykkään olla ihmisten kanssa, kun olen juttutuulella, mutta sitten tykkään tulla kotiin rauhoittumaan.

Kotona odottaa Pippa-kissa, joka istuu sylissä, kun emäntä kutoo sukkia tai lukee kirjoja. Aamukahvipöydässä hän lukee Salon Seudun Sanomat, jonka Sudokut ovat tärkeää ajanvietettä.

– Helpompi niistä täyttyy unenpöpperössäkin, mutta vaikeampaa pitää joskus pähkäillä iltaan asti.

Heistman sanoo, että eläkkeellä on mukavaa, mutta joskus turhauttaa.

– Ei tarvitse suorittaa mitään, mutta tuntee itsensä joutavaksi. Olen herkkä syyllistymään. En halua jäädä jalkoihin ja olla vaivoiksi.

–En halua, että minun takiani tarvitse perustaa hoitoketjuja. Itte pitää pärjätä, hän sanoo ja suunnittelee ryhtyvänsä ikkunoiden pesuun.