Vilpas oli vain kasa todella hyviä pelaajia

0
Vilppaan Jamie Skeen ja Brandon Taylor kärsivät välierissä eriasteisista loukkaantumisista. Etenkin Thomas Gipson (vas.) oli heille erittäin vaikea puolustettava.

Juuso Sainio

”Parempi tehdä perusasioita All-Star-tasolla, kuin All-Star-asioita perustasolla” on vanha sanonta, jonka aika moni korispiireissä sukkuloiva henkilö on kuullut. Nokkelan sananparren viesti on varsin yksinkertainen: Kun suoritat perusasiat laadukkaasti, kovalla tempolla ja intensiteetillä, olet oikeilla raiteilla.

Päättyvän kauden Salon Vilpas oli puhtaasti pelaajamateriaaliltaan miesten Korisliigan laadukkain. Kun katsotaan yksilöiden listaa pelaajasta yksi pelaajaan kymmenen, ei yksikään joukkue pysty juoksuttamaan kentälle niin montaa ja niin hyvää kotimaista laatupelaajaa kuin Vilpas.

Jack Gibbs saattoi olla koko sarjan kovin jätkä taikomaan koreja tyhjästä. Antonio Ballard tuntui ylittämättömältä matchup-ongelmalta valtaosalle Korisliigasta. Brandon Taylor söi vielä BC Nokian Näädät elävältä ihan mistä kohdasta parkettia vain halusi, ja Jamie Skeen näytti kritiikistä huolimatta olevan hyökkäyspäässä hyvä, joskin vähän haalea ja särmätön, täydentävä palanen.

Vilpas oli materiaalinsa puolesta niin julmetun ylivoimainen, että runkosarjan aikana vain ottelut Karhua vastaan olivat sellaisia, jotka herättivät rehellistä mielenkiintoa. Muut tilastotappiot kauden aikana olivat olankohautuksella sivuutettavia hetkiä, joista ei jäänyt edes sen kummempia muistijälkiä.


Täydellinen
ylivoima ja dominanssi sisältävät kuitenkin omat sudenkuoppansa.

On vaikea välttää vauhtisokeuteen syyllistymistä voittoputkien keskellä ja tarkastella suurennuslasilla, miksi voitot seuraavat toinen toistaan. Mitä löytyy sarjassa eniten pisteitä taululle ottelua kohden lapioivan hyökkäyksen pinnan alta? Kun lähtökohtaisesti löydät kentältä ainakin kolme pelaajaa, joilla on selkeä niskalenkki puolustajastaan, ei jokaista hyökkäyksen yksityiskohtaa tarvitse toteuttaa maksimitempolla ja millintarkalla ajoituksella.

Aina voi vain lyödä pallon selkeimmän edun omaavan pelaajan käsiin ja katsoa, miten kani taiotaan hatusta.

Perusasioiden hiomiseen, yksityiskohtien tuskastuttavalla vaatimustasolla harjoitteluun sekä hyökkäys- ja puolustuskonseptien toteuttamiseen maksimaalisen intensiteetin alla ei tarvinnut käyttää tuhottomasti aikaa. Ei niin paljoa kuin, esimerkiksi, runkosarjassa kuudenneksi sijoittuneen ja pelaajistostaan kaiken irti repineen Kouvojen.


NBA-maailmassa
Golden State Warriors on tunnettu muutaman kauden ajan joukkueena, joka voi ylivertaisen materiaalinsa turvin hengailla läpi runkosarjan ja jopa ensimmäisten pudotuspelikierrosten. Vasta kun ensimmäiset vastoinkäymiset lyövät naamalle, joukkue lätkäisee katkaisimesta virrat päälle ja koneisto pyörittää vastustajan kuin vastustajan ulos kehästä.

Warriors on käynyt läpi raskaan ja aikaa vievän systeemin jalostusprosessin. Parhaimmillaan se toteuttaa omaa pelitapaansa molemmissa päissä nopeammin, fiksummin ja tehokkaammin kuin yksikään toinen joukkue koko sarjassa. Yksilöistä huolimatta joukkue suorittaa detaljitason asioita niin korkealla laadulla, ettei edes supertähti Kevin Durantin puuttuminen suista joukkuetta raiteiltaan.

Vilpas ei ole kuitenkaan tuonut perävaunukaupalla Pantteri-patsaita Salon torille. Se on kaatunut nyt kahtena vuonna perättäin pudotuspeleissä yksityiskohtia tappavalla tarkkuudella toteuttaneille joukkueille.

Pieniltä tuntuvista yksityiskohdista, skriinien tekemisistä, niiden käyttämisistä, apupuolustuksista ja sen jälkeisistä rotaatioista löytyvät pitkiksi venyvissä ottelusarjoissa ne asiat, jotka lopulta määrittävät sarjan voittajat.


Välierien
ratkaisupelissä Vilpas oli jo ylösheiton hetkellä ongelmanratkaisutilanteiden edessä. Juho Nenonen istui pelikiellon vuoksi penkillä ja Jack Gibbs oli siinä määrin rikki, että miehen pelaamat yhdeksän peliminuuttia olivat jo itsessään saavutus.

Tämänkaltaiset tilanteet tuovat kuitenkin useimmiten esille sen, miten hyvin joukkue pystyy kollektiivisesti toteuttamaan sille ominaisia asioita, sen omaa pelitapaa ja pelaamaan sen identiteetin mukaista koripalloa.

Miten hyvin se toteuttaa perusasioita, kun tähtipelaajat eivät ole pelastamassa kyseenalaisia pallonhallintoja hyökkäyspäässä? Entä silloin, kun puolustuksessa joudutaan yhä useammin tukeutumaan koko viisikon puolustussuoritteisiin korin alla kärsityn kilovajeen vuoksi?

Tietyssä mielessä ratkaisuottelu tarjoili koko kauden ongelmat ja uhkakuvat yhdessä paketissa. Likimain täydellisesti valmistettu Kouvot otti niskalenkin ottelun alussa ja pääsi rankaisemaan Vilppaan tuplatessa korin alustaa kaarelta. Hieman hitaat, ei-niin-saumattomat rotaatiojuoksut kaarelle, ja Tuomas Hirvonen säkitti palloa sisään.

Vilpas lopetti tuplaamisen, mutta korin alla ei yksi-vastaan-yksi tilanteissa ollut mitään toivoa pidellä Thomas Gipsonia tai Brian Asburya. Vilpas palasi toiselle puoliajalle tutuilla lääkkeillä, teki syötöt korin lähelle vaikeiksi, tuplasi oikea-aikaisesti ja suoritti lähestymiset kaarelle erinomaisesti, kun pallo tuplauksesta ulos syötettiin.

Ongelma ratkaistiin oikealla tavalla. Mutta olisiko ongelmaa edes syntynyt, mikäli toisen puoliajan kaltainen sisäpuolustus ja terävät apurotaatiot olisivat tapa, eivätkä taktinen muutos?


Hyökkäyksessä
sävel oli myös kovin tuttua.

Kouvojen passiivisessa palloskriinipuolustuksessa skriinaajan puolustaja jäi suojelemaan maalattua aluetta. Teemu Rannikon sekä rikkinäisen Gibbsin johdolla palloa jauhettiin pienillä alueilla, ja Kouvot sai tyrehdytettyä Vilppaan palloskriinihyökkäyksen lähes täysin.

Koivisto ja Rannikko pitivät Vilpasta mukana pelissä kovilla heitoilla, mutta todellinen takaa-ajo alkoi vasta, kun Aatu Kivimäki ja Henri Kantonen päästettiin irti. Kumpikaan ei ole sateentekijä sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta konseptipelaajina, perusasioita hyvin tekevinä ja sovituissa raameissa pysyvinä pelaajina he ovat erinomaisia.

Erityisesti Kivimäki alusti ja käytti skriinit vauhdilla, venytti kuljetustaan ja samalla Kouvojen puolustusta leveyssuunnassa. Skriinaajalle aukesi tilaa rullata korille, ja samalla skriinaajan puolustaja joutui puolustamaan hetkellisesti kahta pelaajaa. Apupuolustajat joutuivat tekemään vaikeita päätöksiä välimatkojen pidentyessä.

Vilppaan hyökkäys heräsi henkiin. Kivimäen toisen puoliajan ensimmäinen stintti kesti seitsemän minuuttia. Sen aikana Vilpas nousi 15 pisteen takaa parhaimmillaan pisteen päähän. Tekemällä perusasioita helvetin hyvin. Ei mitään erikoista. Ei no-look alley-oopeja. Ei käsittämättömiä stepback-kolmosia.


Rannikon
palattua kentälle ei nähty loppukiriä ja nousua, jota moni kotijoukkueen fani varmasti odotti. Hyökkäyksistä katosi terävin vauhti. Palloskriinitilanteista yritettiin taikoa kania hatusta. Eikä Rannikkoa voi tästä syyttää. Mies on ratkonut satoja ja taas satoja otteluita omalla tavallaan. Heittäjät heittää, taikurit taikoo.

Vilpas ei kuitenkaan kaatunut siihen, että hatusta ei löytynyt kania. Vilpas kaatui siihen, että All-Star-pelaajat yrittivät viimeiseen asti tehdä All-Star-asioita sillä ihan hyvällä perustasolla, jolla niitä on tehty läpi runkosarjan. Koska se on joka kerta riittänyt.

Nykyinen versio Vilppaasta on tilanteessa, jossa on syytä muistaa, että isompi budjetti, paremmat pelaajat ja kotimaisella tasolla ensiluokkaiset olosuhteet eivät tee autuaaksi. Päivittäinen grindaus, uuvuttava pieniin yksityiskohtiin keskittyminen jokaisessa tapahtumassa ja yksittäisten erinomaisten pelitavallisten suoritusten juurruttaminen joukkueen yhteisiksi tavoiksi tehdä asioita ovat ne lääkkeet, joilla sarjan parhaasta materiaalista tulee myös pudotuspeleissä sarjan paras joukkue.

Nyt Vilpas oli vain kasa todella hyviä pelaajia. Se riittää pronssimitaliin.

Jutun kirjoittaja on salolaislähtöinen koripallovalmentaja. Sainio oli päättyneellä kaudella Äänekosken Huiman naisten joukkueen päävalmentaja I divisioonassa.

Jätä kommentti