Lakeuden kasvatti kotiutui saaristoon

0
Lönnvikenin saaristotila Särkisalon Petussa on ollut Helena Sundbergin koti jo vuosikymmenten ajan.

Kun Helena Sundberg muutti kolmikymppisenä Lönnvikenin tilalle Särkisalon Pettuun, hänestä tuli saaren toinen suomenkielinen nainen. Petussa puhuttiin ruotsia, ja asiointisuunta oli Salon sijasta etelä – ruotsinkielinen Bromarv nykyisessä Raaseporin kunnassa.

Matkat taitettiin veneellä, ja Sundbergista tuntui, kuin hän olisi muuttanut samalla eri vuosisadalle.

– Olihan se eksoottista. Elämä oli aika lailla rajoitettua, mutta elämyksellistä. Lossia ei vielä ollut, joten rospuuttoaikaan ei päässyt minnekään. Jää ei kantanut, ja odotimme, että veneen saisi vesille. Pisimmillään se vei kaksi viikkoa. Hämmästytti, että voiko tällaista enää nykyaikana olla, Sundberg muistelee.

Etelä-Pohjanmaan Vähästäkyröstä kotoisin olevan Sundbergin toi saarelle rakkaus. Hän tapasi silloisen aviomiehensä ruotsinlaivalla, jossa Sundberg oli töissä hyttiemäntänä. Merimiehenä työskennellyt mies puolestaan oli matkalla Maarianhaminaan.

– Petussa oli parikymmentä vakituista asukasta, kun muutin tänne. Nyt ei taida olla sitäkään. Osa asuu osan vuodesta muualla.

Saaristossa Sundbergia viehättivät luonto ja meri.

– Luonto on täällä hyvin rikasta ja vehreää, monipuolisempaa kuin Pohjanmaalla. Täällä on tasaista, kun menee merelle – siinä on yhtymäkohtaa Pohjanmaalle, hän miettii.

Meri sinänsä ei Sundbergiä houkuttele. Hänelle riittää, että se avautuu ihailtavaksi oman talon ikkunoista vuoden jokaisena päivänä.

– Minä olen maakrapu, enkä veneisiin koske. Tällä tilalla on pari venettä, ja perämoottoreista on pelkkää murhetta. Joko ne eivät käynnisty, tai sitten sammuvat heti, hän naurahtaa.

– Saarella asuu onneksi kaveri, joka on hyvä korjaamaan niitä.

Salolaisille Helena Sundberg on tuttu kuvataiteilijana. Tänä kesänä Sundbergin tuotantoa on esillä Petun kartanossa kotisaarella.

– Kävin 1980-luvulla Turun piirustuskoulun, ja kuvittelin tekeväni täällä taidetta. Kun täytyy myös elantoa hankkia, ei taiteen tekeminen ole aina ollut kauhean helppoa.

Sundberg on vetänyt Lönnvikenissä akvarellikursseja.

– Parempaa maisemaa ei akvarelleja ajatellen voisi olla.

Omaa tyyliään Sundberg on muuttanut tietoisesti esittävästä taiteesta abstraktimpaan suuntaan. Viime talven hän opiskeli kuvataidetta Pekka Halosen akatemiassa Tuusulassa. Opinnot herättivät Sundbergissa kiinnostuksen uuteen taidelajiin, grafiikkaan. Uusissa töissä akvarellien heleät värit ovat vaihtuneet synkempiin sävyihin.

– Nyt en ole ehtinyt tarttua siveltimeen puoleentoista kuukauteen.

Sundbergin ovat pitäneet kiireisenä turistit. Saariston matkailukausi alkaa jo huhtikuun puolivälissä, kun siian kalastajat saapuvat.

Kesällä liikenteessä ovat myös lapsiperheet, ja syksyllä kausi jatkuu kalastajien ansiosta marraskuun puoliväliin saakka. Lönnvikenin kesä on jo lähes täyteen varattu.

– Talvella täällä on todella hiljaista, kävijöitä on vain satunaisesti.

Matkailutoiminta Lönnvikenin tilalla alkoi jo 1990-luvulla. Sundberg järjesti bussimatkoja ja mökkiläisille suunnattuja kalapäivällisiä, joihin hänen silloinen miehensä kalasti tarjottavat.

Kun Sundbergille tuli avioero parisenkymmentä vuotta sitten, hän päätti jäädä saareen. Majoitustoiminta alkoi puoliksi pakosta, kuten hän sanoo.

– Pakon edessä sain valita, jäänkö tänne. Tajusin heti, etten selviä taloudellisesti, ellen aloita majoitusta. Vuokrasin kesät kotiani ja asuin itse muualla. Talvet olin täällä.

Vuosikymmenen alussa Sundberg teetti itselleen asunnon vanhaan kalankäsittelyrakennukseen – latoon, kuten hän itse kotiaan nimittää.

– Täytyyhän pohjalaisella akalla yksi lato olla, hän naurahtaa.

Toiseen päätyyn teki kodin Sundbergin poika. Nyttemmin myös pääty on matkailijoiden käytössä, kun poika muutti vilkkaammille seuduille.

Elämä saaristossa ei ole pelkkää idylliä. Eniten harmia Sundbergille on tuottanut viime aikoina jätteiden lajittelu. Hän haluaa lajitella jätteet niin kuin kuuluu, mutta siitä on tullut vaikeaa.

– Särkisalossa oli ennen enemmän jätepisteitä, nyt vain yksi kirkonkylällä. Perniön jätelajitteluasema on auki vain kerran viikossa. Ajan Salon Korvenmäkeen monta kertaa kesässä auto täynnä roinaa.

Aina lajittelu ei onnistu myöskään matkailijoilta. Etenkin ulkomaalaisten kalastajien on ollut vaikea oppia laittamaan perkuujätteitä kompostiin roskiksen sijasta.

– Pitää taas tänä kesänä tehdä uudet opastuskyltit, Sundberg suunnittelee.

Saaristoon muuttamisesta haaveileville Sundbergilla on yksi neuvo: toimeentulo on kaikki kaikessa, ja sen pitää olla mietittynä etukäteen. Välimatkat ovat pitkät, ja työpaikkoja saaristossa on niukasti.

– Olin itse aika sinisilmäinen huithapeli, kun muutin tänne. Toisaalta jos kaiken miettisi etukäteen hyvin tarkasti, eihän tänne jäisi kukaan. Saarella pärjätäkseen pitää myös olla taipuvainen erakkouteen.