Neuvostovankeja kohdeltiin maatiloilla yleensä hyvin, tiukat ohjeet eivät uponneet isäntäperheisiin – Tutkimukseen haastateltujen jatkosodan ajan lasten mukaan vankien kanssa syntyi usein ystävyys

2

Suomalaisilla maatiloilla työskennelleitä sotavankeja kohdeltiin usein paremmin kuin ankarat säännöt määräsivät. Sääntöjen mukaan vankien ei olisi pitänyt olla tekemisissä siviilien kanssa. Lisäksi heitä olisi pitänyt jatkuvasti vartioida ja teljetä heidät vapaa-ajalla lukkojen taakse.
Arkielämä muodostui kuitenkin usein päinvastaiseksi, kertovat Oulun yliopiston tutkijat, jotka ovat haastatelleet vankeihin tutustuneita suomalaisia.
Tutkijat kutsuvat siviilien asennetta hiljaiseksi vastarinnaksi, joka ei niinkään kohdistunut Puolustusvoimiin instituutiona vaan byrokraattisina ja suorastaan hölmöinä pidettyihin sääntöihin. Tiukoille määräyksille saatettiin myös naureskella.
Haastateltavien muistitiedot paljastavat, että vankeihin tutustuttiin, heidän kanssaan saatettiin ystävystyä ja romanssejakin syntyi. Tarinoissa toistuivat myös haikeat eron hetket, kun vangit palautettiin Neuvostoliittoon vuonna 1944.
Tutkijat Outi Autti ja Marjo Laitala haastattelivat pääasiassa Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa asuneita ihmisiä, jotka olivat jatkosodan aikaan lapsia tai teini-ikäisiä. Tutkijoiden käytettävissä oli myös kirjoituksia vangeista.

Vankikopit jäivät vähälle käytölle

Vankienpitoa koskevia sääntöjä piti noudattaa rangaistuksen uhalla, ja tätä myös valvottiin tarkastuskäynneillä.
– Vastarintaa nousi siitä, että määräykset eivät sopineet maaseudun tapakulttuuriin ja elämänmenoon, Autti kertoo.
Säännöt aiheuttivat myös käytännön hankaluuksia. Koska miehet olivat sodassa, vartijoita ei yksinkertaisesti riittänyt tarpeeksi.
Hankalana pidettiin myös ohjetta, jonka mukaan taloihin piti rakentaa vangeille lukittava koppi. Useimpien muistelijoiden mukaan koppeja ei rakennettu tai ainakin ne jäivät käyttämättä.
YYA-aikana tutuksi tullut kotiryssä-käsite juontuu jo tältä ajalta. Sillä tarkoitettiin tavallisesti vankia, jota ei lukittu erilleen talonväestä.
Vankien lempeä kohtelu ei aina ollut täysin pyyteetöntä. Heidän ahkeruuttaan pidettiin arvossa, ja vangit tavallaan lunastivat hyvän kohtelun työteliäisyydellä ja sopuisalla luonteella. Vangit eivät saaneet laiskotella eli ”looteria maata”.

STT

Kuvat:

Sepeteus

Äitini kertoi aikonaan, että vankeja oli 4 ja olivat heinätöissä. Vartiomies oli ollut mukana kiväärin kanssa ja äidin mukaan he olisivat pystyneet kukistamaan tuon miehen, mutta haluja ei kuulemma ollut. Vangit olivat saaneet samaa ruokaa kuin talonväkikin ja olivat olleet iloisia siitä, kun pääsivät rintamalta pois….varmaan palautuksen jälkeen Neuvostoliittoon he saivat ”napin” niskaansa pelkuruudesta, Tämä kohtaaminen vankien kanssa tapahtui Pudasjärvellä. Tarkan paikankin tietäisin kertoa, koska vietin lapsuuteni/nuoruuteni em. paikan läheisyydessä ja talo, jossa asukkaita oli sillon paljon on vieäkin osaksi pystyssä ja en tiedä, kuinka vanha tämä talo on.

Paukkula

Neuvostosysteemi oli jakomielitautinen, eikä kotiinsa palanneiden sotavankien kohtelussa ollut mitään logiikkaa. Tuosta on tehty selvityskin. Osa päätyi Siperiaan, mutta osa taas rintamalle. Miehiä tarvittiin, kovat taistelut itärintamalla jatkuivat vielä puoli vuotta sen jälkeen, kun Suomi liittyi liittoutuneisiin ja taisteli itsekin Saksaa vastaan huhtikuun loppuun 1945 asti.
Suomella oli siis kohtalonaan joutua 2. maailmansodan hampaisiin sen alkumetreillä toisten tekemän Molotoff-Ribbentrop -paktin seurauksena ja olla täydentämässä miespulasta kärsiviä liittoutuneita taas v. 1944-45.