Särki on heinäsirkka

0

JUHA RUUSUVUORI. Järjenvastainen otsikointini kertoo syvistä mietteistä, joihin ajauduin kulkiessani saunallemme rantaan päin. Siinä ne roikkuivat, ruskeina ja tuulessa hienosti ratisevina, kuivatut särjet ja lahnat, jotka olin ripustanut naruun heilumaan kolme viikkoa aikaisemmin. Ehkäpä annan kalojen kuivaa vielä jokusen viikon tuossa saariston auringossa.
Aikaisemmin paiskoin niin sanotut roskakalat lokkien ruoaksi tai jopa hautasin maahan, jos niitä oli hirvittävän paljon. Mutta viime vuonna käytin yhden iltapäivän valmistaakseni uunissa umpioitua lahnasäilykettä.
Hyvää siitä tuli, syksyllä maku oli mehustunut säilykemakrillia muistuttavaksi ja ruodotkin pehmentyneet.

Nyt on kuivatuskokeilun aika. Toki Suomessakin on ennen vanhaan osattu kuivata kalaa, sehän on savustamisen ja hapattamisen ohella muinainen menetelmä.
Mutta kun suomalaiset alkoivat järsiä jauhelihaa, norjanlohta ja pizzaa pääasiallisena ravintonaan, katosi kaikenlainen vaivannäkö ruoan laittamiseksi. Sen sijaan Norjassa ja Islannissa myydään kuivakalanaksuja suurena herkkuna ja kovaan hintaan.
Nyt katselen tuulessa ratisevaa kalavarastoani ihaillen, ja mieleeni nousevat pääkaupunkimedian ylistävät jutut heinäsirkkojen ja kastematojen viljelystä. Hepokattipasta ja kastematoleipä ovat varmaan suuria hittejä.
Itse en ole hyönteisiä maistanut, tai ehkä silloin, jos olutlasiini on hukkunut kärpänen ja jano ollut kova. Tai mahdollisesti lapsuuden kalareissuilla Perämeren saaristossa tuli nieltyä jokunen sata hyttystä.

Niin sanotun roskakalan jalostaminen ruoaksi vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, enkä ole varma, että heinäsirkka-enchiladan ystävät ovat valmiita lyöttäytymään seuraani verkoille.
Sadanyhdentoista (se on henkilökohtainen ennätykseni) lahnan kaivelu verkoista ja perkaaminen ei liene nykyisin muodikasta.
Ainahan hyvän ruoan valmistaminen vaatii ajankäyttöä ja vaivannäköä, mutta Suomessa ruoka on perinteisesti enemmän niin sanottua mättöä: nopeasti massu täyteen, oli sitten kyseessä puuro ennen vanhaan tai kasvislihis nyt.

Ultraurbaani elämäntyyli ei ole koskaan minua erityisemmin viehättänyt, koska kaupunki perustuu aina joutavaan kuluttamiseen.
Vihreiden ajatusten kannattajat ovat samojen markkinointimekanismien uhreja kuin kaikki muutkin: jokainen terveellinen goji-marja, pinjansiemen tai kombutsa-kolapullo, joka tuodaan ulkomailta, kasvattaa päästöjä ja tuottaa joutavaa pakkausroskaa mukanaan.
En ole myöskään huraa-henkinen erämaaromantikko, mutta voin kuitenkin helposti asettua puoltamaan kotimaisen vähän arvostetun kalan kuluttamista. Sienetkin kannattaa opetella tunnistamaan, niin äkkiä on pöytä täynnä terveellistä luomuruokaa, joka ei maksa paljon.
Ei tämän tiellä ole muu kuin oma asenne.

Kirjoittaja on Taalintehtaalla asuva kirjailija.