Ulkojäällä

0

ASKO LEHTONEN. Olen ollut viime päivät ulkona – tai oikeastaan minä olen ollut enimmäkseen sisällä ja aika moni muu ulkona, esimerkiksi puolialastomana suihkulähteessä.
Jääkiekon MM-huuma ei ole tarttunut minuun niin kuin ei oikein muukaan kilpaurheiluinnostus. Voitot ja tappiot eivät juuri kosketa, tulokset eivät ui uutisvirran pinnalla. Jokin reseptori puuttuu. Vaiva on pitkäaikainen, ja se kattaa kaikki lajit.

Tilastokeskuksen mukaan joka toinen suomalainen käy urheilutapahtumissa. Eniten kiinnostavat joukkuelajit ja ennen muuta jääkiekko.
En väheksy urheilua, en urheilijoita, enkä yleisöä ja olen melkein kade niille, jotka jaksavat vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen huutaa äänensä käheäksi, kun joku tekee maalin, torjuu maalin tai ehtii maaliin ennen muita. Tai niille, joiden korvien väliselle kovalevylle on tallennettu rajaton määrä anekdootteja ja tuloksia ja jotka pystyvät niitä järjestelemälle tekemään osuvia pika-analyysejä.

Koulupoikana valehtelin kavereille jonkin ison turnauksen aikana, että olin pudonnut kotona tuolilta, kun Suomi teki maalin. En usko, että kukaan uskoi.
Keräsin pelaajakortteja niin kuin muutkin, vaikka en erottanut kypäräpäisiä miehiä toisistaan, enkä jaksanut muistaa nimiä tai pelipaikkoja.
Minusta oli kummallista, että koulussa oikean oppitunnin sijasta saatettiin katsoa lätkämatsia tai huurteisten hiihtäjien maaliintuloa.
Ne olivat aikoja, jolloin Suomessa vain haaveiltiin kiekkokullasta. Nyt kultaa on tullut jo useamman kerran, ja joka mestaruuden jälkeen puhutaan johtajuudesta ja tarpeellisesta kansankuntaa yhdistävästä tapahtumasta.
Se onkin kiinnostavaa puhetta, kiinnostavampaa kuin urheilutapahtumat, jotka puhetta synnyttävät.

Viluisesti värisyttävä piirre menestyshuumassa on sotavaltion kytkeminen harmittomaan ajanvietteeseen. Hävittäjät eivät nouse rauhan aikana saattamaan Helsinki-Vantaata lähestyvää matkustajakonetta ilman korkeimman johdon määräystä tai siunausta.
Epäilemättä ne olivat valmiudessa myös Tel Avivista palaavan Daruden varalta.

Tämän tunnustuskirjoituksen päätteeksi lupaan, että ensi syksynä kiusaan läheisiä toistamalla itseäni.
Kun yhteinen Ylemme alkaa taas näyttää elävää kuvaa, jossa sulavat miehet ja naiset sivakoivat lumisessa maisemassa numero rinnassa, ihmettelen yhtä vilpittömänä kuin ennenkin: onhan tämä uusinta, ei kai hiihtokisoja sentään järjestetä joka vuosi?