Stefan Bremerin ura on ollut kaikkea turpiin saamisen ja sähköjäniksenä hyppelemisen väliltä

0
Stefan Bremerin tarinoita oli kuuntelemassa noin 130-henkinen yleisö. Kuva: SSS/Minna Määttänen.

Salon Veturitallissa käy sunnuntaina aikomoinen kuhina.

Valokuvaaja Stefan Bremer on saapumassa paikalle. Hänen Keskeltä ja täysillä -näyttelynsä avajaiset järjestettiin toukokuussa. Taidemuseon tilastojen mukaan reilussa kahdessa ja puolessa kuukaudessa retrospektiivistä valokuvanäyttelyä on käynyt ihastelemassa arviolta 9 000 ihmistä.

Taiteilijan kertomukset kuvien takaa kiinnostavat, sillä sunnuntainakin paikalla on museovirkailijan mukaan noin 130 ihmistä.

Ja kun Bremer tarinointinsa aloittaa, kyllä kertomukset todella sykähdyttävätkin.

Bremerin valokuvausura on kestänyt jo yli 50 vuotta. Kuva: SSS/Minna Määttänen.

Veturitallin ykkössalissa on esillä Bremerin valokuvia hänen uransa alkuvaiheilta. Ensimmäisen kuvansa taiteilija nappasi vuonna 1967, neljäntoista vuoden ikäisenä.

– Isäni Caj Bremer on yhtään liioittelematta yksi Suomen merkittävimmistä kuvajournalisteista. Minä kasvoinkin kodissa, jossa kuvat olivat vahvasti esillä. Oli kuvakirjoja, sanomalehtiä ja paljon tauluja seinillä, Bremer aloittaa.

– Isäni täytti tänä vuonna 90 vuotta, ja edelleen hän porskuttaa menemään. Kyllä minullakin on siis toivoa, hän keventää.

Alun perin Stefan Bremer ei kuitenkaan kaavaillut itsestään isänsä manttelinperijää. Akateeminen ura kiinnosti.

– Minulla meni kuitenkin pahasti sukset ristiin koulun kanssa, hän kertoo.

1970-luvun alussa Bremer huomasi Hufvudstadsbladetissa ilmoituksen, jossa etsittiin oppisopimuksella valokuvausharjoittelijaa. Bremer päätti tarttua tarjoukseen ja sai paikan.

– Silloin ei vielä ollut mitään virallista valokuvaajakoulutusta. Kuvaajan ammattia pidettiin käsityöläistyönä.

Bremer toimi kolme vuotta lehtikuvaajana, muttei lopulta kiintynyt hektiseen työhön.

– Ei siinä hommassa päässyt kunnolla syventymään, vaan kokoajan piti ravata eduskuntatalosta pallokentille kuin sähköjäniksenä.

– Rutiinihan siinä syntyi, mutta se ei ollut minua varten.

”Ei siinä hommassa päässyt kunnolla syventymään, vaan kokoajan piti ravata eduskuntatalosta pallokentille kuin sähköjäniksenä.”

Vuonna 1974 Bremerin taideteollisessa korkeakoulussa opiskellut sisar vinkkasi, että oppilaitokseen tulee valokuvauslinja.

– Valokuvauksen taideulottuvuus kiinnosti. Halusin käyttää mielikuvitustani ja ilmaista tunteita. Lehtikuvauksessa siihen ei ollut mahdollisuutta.

Opiskelujensa aikana Bremer aloitti ensimmäistä suurta projektiaan, Helsinki by Night -sarjaa. Sen keskiössä on Helsingin illassa ja yössä vaeltava nuoriso.

– Aluksi halusin kuvata Helsinkiä lintuperspektiivistä. Minun oli kehiteltävä suunnitelma, miten päästä pääkaupungin korkeisiin rakennuksiin.

– Jos kerroin haluavani päästä katoille kuvailemaan, minua ei päästetty sisään. Kun valehtelin olevani Helsingin Sanomien leivissä, aloin jo vakuuttaa avaintenhaltijoita. Paras valeeni kuitenkin oli, kun kerroin työskenteleväni kansallismuseossa. Tällöin minut päästettiin kernaasti korkeiden rakennusten huipulle, ja kahviakin vielä tarjottiin. Kaikki on sallittu rakkaudessa ja valokuvauksessa, Bremer muistelee ja nauraa.

Hiljalleen taiteilija laskeutui katutasolle ja otti pyrkimyksekseen ihmiskuvaamisen.

– Hilluin kolmisen vuotta Helsingin rautatieasemalla, koska siellähän nuorisolla oli tapana aikaansa viettää. Sainkin hyviä ja monipuolisia kuvia.

Bremer muistelee puoli-ironisesti, ettei saanut kolmen vuoden aikana kuin kahdesti turpaansa.

– Pyrin aina kysymään lupaa, kun otan kuvia. Jos on käynnissä jokin arkinen ja toiminnallinen tilanne, usein nyökkäyskin riittää. Sattui kuitenkin eräs kerta, kun päädyin salakuvaajaksi.

– Muuan nuoripari suuteli rautatieaseman läheisyydessä. En kysynyt lupaa, mutta toisaalta parin kasvot eivät kuvassa näkyneet. Rakastavaisten ystävät huomasivat toimeni ja huusivat suuteloitsijoille. Ennen kuin huomasinkaan, oli minulla nenä verillä ja mieli maassa.

Stefan Bremer on vuosien varrella saanut kahdesti turpiinsa. Toisaalta hän on opettanut valokuvaajia Afrikan mannerta myöten. Kuva: SSS/Minna Määttänen.

Helsinki by Nightin kanssa samassa salissa on teoksia toisestakin Bremerin viime vuosituhannen sarjasta. Man and Woman -sarjan tuotokset on kuvattu 1980- ja 90-luvuilla.

– Kuvat ovat mustavalkoisia, koska halusin todentaa niissä valokuvan historiaa. Mallit ovat teoksissa liikkumatta, ja haluan välittää teoksissa aitoutta.

– Kuvasin ensin miehiä, ja lähdin liikkeelle kysymyksestä, mikä on suomalainen mies? Mieleeni tulivat sanat alkukantaisuus, kulmikkuus ja kommunikoimattomuus, mutta toisaalta myös tunteellisuus. Leikittelin ääripäillä.

Sarjan teokset on kuvattu Bremerin Kaapelitehtaan studiossa, täysin pimeässä miljöössä. Niissä tärkeintä ei ole ulkonäkö vaan sielunmaisema. Sarjan lähikuvat ovatkin piirteiltään intiimejä, jopa brutaaleja.

– Kuvissa on minulle entuudestaan tuttuja, mutta myös tuntemattomia ihmisiä. Olen luonteeltani utelias, joten saatan vain kadulla vastaantulijalta kysyä, haluaako tämä kuvattavaksi.

Bremer muistaakin kyseisestä tilanteesta erään esimerkin, jolloin hän etsi malleja Man and Womaniin.

– Pyöräilin studioltani kohti kotia, kun Hietalahden torilla näin mielenkiintoisen oloisen miehen. Tein U-käännöksen ja pyöräilin hitaasti hänen luokseen. Kohdehenkilön kasvot olivat äärimmäisen kuvaukselliset.

– Laskeuduin pyöräni päältä ja kysyin häntä kuvattavaksi. Mies kieltäytyi, mutta annoin silti puhelinnumeroni. Pohdittuaan pari päivää hän soittikin ja ilmoitti tulevansa kuvattavaksi.

Näky ei ollut kuitenkaan ihan sitä, mitä Bremer odotti.

– Saapuessaan studiolle hän oli tyystin eri näköinen kuin tavatessamme. Ilmeni, että hän on potkunyrkkeilijä ja että hän oli juuri saanut nokkiinsa ennen Hietalahden tapaamistamme. Hänen kasvonsa olivat kuitenkin edelleen persoonalliset ja sopivan minotaurimaiset, joten kuvaussessio toteutui.

Borderline-sarjan teoksissa nähdään turvanpaikanhakijoita, jotka esittelevät itselleen tärkeimpiä kännykkäkuvia. Kuva: SSS/Minna Määttänen.

Siirryttäessä Veturitallin kakkossaliin kuvien teema muuttuu täysin. Bremer kertoo, että kakkossalin teokset ovat yhteiskunnallisesti kantaaottavaa sorttia.

– Kuvaan jokapäiväisiä asioita, mutta toisinaan haluan syventyä arkoihinkin ilmiöihin, taiteilija valaisee.

Borderline-sarjan valokuvissa esiintyy turvapaikanhakijoita. Bremer kuvasi sarjan vuosina 2015 ja 2016, jolloin Lähi-Idän levottomuuksien takia Eurooppaan saapui suuri pakolaisaalto.

– Otin yhteyttä avustusorganisaatioihin ja selvitin mahdollisuuksiani päästä vastaanottokeskuksiin kuvaamaan. Kun sain luvat, huomasin, että elämä vastaanottokeskuksissa on tylsää. Turvapaikkaprosessi on pitkä, eivätkä pakolaiset kunnon töitäkään saa.

Bremer noteerasi, että turvapaikanhakijat olivat pitkälti kiinni puhelimissaan.

– Ymmärsin, että puhelimissa oli kuvattuna pakolaisten entinen elämä. Siksipä pyysinkin nuoria miehiä esittämään minulle kuvan, joka on heille kaikista tärkein.

Kuvista oli havaittavissa samoja teemoja: perhe, ystävät ja kaverit.

– Eräs mieshenkilö oli lähtenyt liikkeelle Itä-Turkista tavoitteenaan Kreikka ja muu Eurooppa. Hän esitti minulle kuvan kolmesta tyttärestään.

Tarina sai kuitenkin lopulta surullisen käänteen.

– Pian mies näytti minulle videon, jossa yksi hänen tyttäristään tanssi iloisesti hymyillen. Kävi kuitenkin ilmi, että juuri tuolle tyttärelle venematka Kreikkaan oli käynyt kohtalokkaaksi, sillä hän hukkui.

”Arkisista tilanteista ja pienistä hymyistä voi saada ainutlaatuisia valokuvia.”

– Tervetuloa Afrikkaan!, Bremer huudahtaa kolmossaliin saavuttaessa.

Esillä on Afrikka-sarjan teoksia, jotka on kuvattu pääosin vuosituhannen taitteessa.

Nelson Mandela ideoi 1990-luvun lopulla taideprojektin, jossa Pohjoismaat olivat vahvasti osallisina. Suomelle tuli hoidettavakseen valokuvaustyöpaja, jota minä lähdin Etelä-Afrikkaan pitämään.

Työpaja oli sikäli ennennäkemätön, että sen aikana mustat ja valkoiset valokuvaajat tekivät tiivistä yhteistyötä. Bremerin mukaan kaikki sujui kuitenkin sulassa sovussa.

– Olin lukenut ja kuullut juttuja, joissa Afrikkaan liitettiin termejä surkeus, nälänhätä ja sisällissota. Itse havaitsin kuitenkin paljon inhimillistä kanssakäyntiä. Siinä missä Suomessa ei naapureita tervehditä, niin Afrikassa heidän kanssaan juteltiin päivittäin pitkät pätkät.

Afrikassa Bremer kuvasi esimerkiksi katulapsia ja orpoja. Hänen motiviinsa valokuvaukselle onkin selvä: ihminen ympäristössään.

– Arkisista tilanteista ja pienistä hymyistä voi saada ainutlaatuisia valokuvia, hän päättää.