Aitojen ja esteiden ylitse

0

LOTTA VUORIO. Tossut irtoavat karheista metallitelineistä ja ponnistavat askeleet vievät juoksijaa räjähtävästi eteenpäin. Askelten vaihtuessa rullaavaksi juoksuksi ensimmäinen aita lähestyy, toinen jalka ojentuu ja aita ylittyy toisen jalan seuratessa koukussa edeltäjäänsä.
Aitaylitykset ja juoksuosuudet seuraavat hämmästyttävän luontevasti ja sujuvasti toisiaan maaliviivalle asti.
Aitajuoksu on nykyään varsin perinteinen yleisurheilulaji, jonka parissa on eletty viimeiset kuukaudet varsinaista kultakautta Suomessa. Kuluvalla kaudella kolme kovakuntoista naista ja yksi mies mahtuvat hienosti maailmantilastojensa viidenkymmenen parhaan joukkoon.
Seurattuani kesän aikana toinen toistaan vauhdikkaampia juoksuja tuntui kummalliselta palata ajassa sata vuotta taaksepäin tutkimaan aitajuoksun historiaa, erityisesti sukupuolen näkökulmasta.

Aitajuoksu kehitettiin lajina 1840-luvun Britanniassa, josta aidat siirtyivät muidenkin maiden juoksuradoille. Olympialaiset kokivat renessanssin vuosisadan lopussa, ja sen myötä aitajuoksu siirtyi virallisesti isoille kentille.
Tuolloin aitajuoksu ei kuulunut perinteisten lajien joukkoon, sillä se ei periytynyt antiikista eikä se aikalaisten mukaan pohjautunut luonnonlahjakkuuteen, kuten heitto-, hyppy- ja sileät juoksulajit.
Aitajuoksua pidettiin sen sijaan hyvin visuaalisena lajina, joka vaati urheilijalta ja hänen valmentajaltaan älykkyyttä ja tieteellistä taitoa tekniikan suhteen.
Johtopäätöksenä edellisestä oli, että aitajuoksu soveltui ainoastaan valkoisten, yläluokkaisten miesten lajiksi. Naiset ja rodultaan muut kuin valkoiset ihmiset eivät olleet ajan urheilukulttuurin mukaan tarpeeksi älykkäitä aitureiksi – tai urheilijoiksi ylipäätään.
Yleisurheilun suosion kasvaessa ja ensimmäisen maailmansodan päätyttyä aitajuoksun soveltuvuutta naisille arvioitiin uudemman kerran.
Kaikesta kauheudestaan huolimatta sota tarjosi naisille uusia rooleja työelämässä miesten sotiessa, ja naisten noussut yhteiskunnallinen aktiivisuus siirtyi mahdollisuuksina myös urheilukentille.
Innokkaimmat naisurheilijoiden puolestapuhujat mainostivat 1920-luvulla aitajuoksun sopivan naisille erinomaisesti vastoin aiempia käsityksiä.
Argumenttina oli, että aitajuoksun liikeradat olivat luonteeltaan naisellisia sekä vaativat sulavuutta ja vaadittavaa viehkeyttä.

Sata vuotta on tarpeeksi pitkä aika unohtaa aitajuoksun menneisyys, mutta tarpeeksi lyhyt ihmetellä, miten paljon eritoten naisurheilu on muuttunut.
On merkittävää, että urheilussa sallitaan kaikille kilpailuhenkisyys, kunnianhimo ja ammattimaisuus esteittä. Esteinä olivat aiemmin ja osin vieläkin muun muassa naisurheilijoiden sukupuolen ja seksuaalisuuden kyseenalaistaminen. Naisurheilijat nähtiin joko epäluonnollisina urheilijoina tai naisina.
Tasa-arvoiseen urheiluun ei kuulu arvioida, mikä laji sopii kullekin sukupuolelle mistä syistä tahansa. Urheilussa upeinta ovat kovan työn takaavat fysiikka ja taito hyödyntää sitä lajista tai mistään muusta riippumatta. Sen tämän vuoden suomalaiset aitajuoksijat ovat osoittaneet.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston jatko-opiskelija.

Jätä kommentti