– Sairausaika rajoitti elämääni niin paljon, että nyt haluan tehdä ja kokea kaikkea. Haluan elää omannäköistäni elämää, hän sanoo.
Positiivisesta ja aktiivisesta naisesta sitä ei helposti uskoisi, mutta hän on käynyt läpi syvän masennuksen. Toistaalta masennus ei välttämättä näykään ulkopuoliselle. Kaikki oli ulkoisesti hyvin silloinkin, kun hän sairastui.
Tarina on raskas, mutta Alander haluaa kertoa omasta selviytymisestään auttaakseen muita. Hän kuuluu KoKoA Salon kokemus-
Kokemusasiantuntijat ovat ihmisiä, joilla on omakohtaista tietoa jostakin elämänvaikeudesta. He ovat koulutettuja toimimaan esimerkiksi ryhmien ohjaajina ja palveluiden suunnittelussa. Toiminta vertaisryhmissä on Alanderille tärkeää.
– Olen ollut luonteeltani ujo, mutta nyt ihmettelen itsekin, mihin pystyn. Esiinnyn, laulan, pidän luentoja, vedän ryhmiä.
Enää häntä ei pysäytä edes muutama vuosi sitten alkanut fyysinen sairaus, servikaalinen dystonia. Se on neurologinen vika, jossa niskan alueen lihaksiin kohdistuva säätelyhäiriö aiheuttaa muun muassa pään nykiviä liikkeitä. Hän vetää myös sitä sairastavien ryhmää.
– Laulaminen ja maalaaminen tekevät hyvää. Vaikeinta on pönötysjuhlissa, kun pää ei pysy paikoillaan ja jotkut voivat ihmetellä. Selitän silloin, että minulla on tällainen harvinainen sairaus.
Kertomus Liisi Alanderin masennuksesta alkaa lapsuudesta. Tausta on samanlainen kuin monilla suomalaisilla.
– Äitini oli Karjalan evakko ja isäni sodan käynyt ja haavoittunut, hänellä oli sirpaleita jalassa. He joutuivat painamaan alas kaikki tunteet. Opin kotoa puhumattomuuden kulttuurin ja jatkoin sitä. Olin kiltti tyttö.
Alander meni naimisiin nuorena, 18-vuotiaana. Miehelläkin oli vaikea tausta, hänen isänsä oli alkoholisti.
– En ehtinyt itsenäistyä ja elää omaa elämää ennen kuin menin naimisiin vaaleanpunaiset harsot silmillä.
Sairastuessaan Alander oli 45-vuotias. Siihen mennessä hän oli eronnut, ollut kahden tyttären yksinhuoltajana ja löytänyt uuden miesystävän. Ompelijan ammatti oli vaihtunut kaupalliseen koulutukseen.
– Päällisin puolin kaikki oli kunnossa, mutta voin sisäisesti huonosti. Otin syyllisyyttä sellaisesta, mistä ei olisi pitänyt.
Alander tunsi kantavansa kaikkea harteillaan kuin Atlas, joka kreikkalaisessa mytologiassa kannattelee taivaanpalloa.
Olo oli huonontunut pikku hiljaa. Elämästä oli tullut pelkoa ja ahdistusta, oli vaikeaa liikkua minnekään.
– Masennuksen pahimmassa vaiheessa olin henkisesti loppu. Se tuntui kuin olisin pudonnut kuoppaan, josta en päässyt millään ylös, Alander kertoo.
– Nykyään muistan sen tunteen joissakin tilanteissa pieninä häivähdyksinä. En halua enää koskaan kokea samaa, ja siksi haen tarvittaessa heti apua.
Paraneminen alkoi yhtä vähitellen kuin sairastuminenkin. Sy-
säyksen parempaa kohti antoi lääkäri, jonka vastaanotolla Liisi Alander oli aivan toisesta syystä.– Salossa oli silloin sisätautilääkäri Piekäinen, jolla kävin kilpirauhasen takia. Hän huomasi, että minulla on paha olla, otti minut tosissaan, antoi lähetteen sairaalaan ja jopa kotipuhelinnumeronsa.
Alander muistaa puhelun, jossa hän soitti Piekäiselle ja sanoi kuolevansa.
– Piekäinen sanoi, että et kuole, vaan lähdet kävelemään. Menin väkisin, askel ja toinen askel. Se antoi jotakin, johon keskittyä.
Liisi Alander pääsi sairaalaan, ensin juttelemaan, sitten sisään pitemmäksi aikaa. Hän muistaa keskustelut omahoitajan kanssa ja sairaalan pihan. Hoito tuntui hyvältä. Aluksi siihen kuuluivat myös lääkkeet.
– Lääkkeistä oli apua vaikeimpana aikana. Ne toimivat kuin kainalosauvoina silloin, kun en osannut käsitellä tunteitani. Nykyään koen olevani enemmän oma itseni ilman lääkkeitä. Niiden kanssa olin turta, ei ollut iloa eikä surua.
Alander sanoo kestävänsä nyt surutkin. Niitä elämässä tulee aina. Parhaillaan hän suree laulunopettajansa kuolemaa. Opettaja säesti myös kuoroa, jossa Alander on laulanut vuosia, ja nyt tärkeän harrastuksen tulevaisuus on auki.
– Luotan nykyään siihen, että vaikka olisin surullinen, asiat järjestyvät. Olen oppinut sen, mikä jäi lapsena oppimatta, että minulla on lupa tuntea tunteita ja elää ne läpi. Voin näyttää tunteeni, eikä minun tarvitse haudata niitä sisälleni.
Luovat harrastukset ovat auttaneet tunteiden käsittelyssä: laulaminen, valokuvaus, runot. Alander sanoo, että jokaisella pitäisi olla jokin intohimo ja tilaisuus onnistumisen kokemuksiin ja palautteen saamiseen.
– Viimeksi liityin kansalaisopiston taideilmaisun ryhmään. Ekspressiivinen taideterapia on ollut minulle hyväksi.
Alander kertoo maalauskerrasta, jolla hän tunsi ensin, ettei työ onnistu. Sitten hän huomasi maalanneensa oven – joka johtaa jonnekin eteenpäin. Maalauksesta tulikin toiveikas.
Sairausajaltaan hän muistaa keskustelun, jossa hoitaja kysyi, missä hän näkee itsensä muutaman vuoden päästä.
– Silloin en pystynyt näkemään elämää eteenpäin. Kun olin sairas, minulla ei ollut toivoa, ja kun ihminen menettää toivon, kaikki on mennyt.
Parannuttuaan Liisi Alander työskenteli jonkin aikaa osapäiväisesti kirjanpitäjänä. Sitten hän toimi seitsemän vuotta äitinsä omaishoitajana. Äidin kuoltua hän jäi asumaan lapsuudenkotiinsa ja teetti siinä remontin.
Suhde äitiin oli loppuaikoina hyvä, ja Alander kertoo olevansa hyvissä väleissä myös molempien entisten miestensä kanssa.
– Ketään ei voi yksin syyttää, aina on monta osapuolta. Toinen voi alistaa ja toinen antaa alistaa, hän sanoo.
– Nykyään arvostan itseäni, ja se on tärkeää. Ei voi odottaa arvostusta toisilta, jos ei itsekään arvosta itseään.
Kokemusasiantuntijakoulutuksessa Alander pyysi nähtäväkseen kaikki tiedot sairaushistoriastaan. Diagnooseja oli monta: vakava masennus, laaja-alainen ahdistus, paniikkihäiriö, riippuvainen persoonallisuus. Lääkäreiden kuvailut säikystä, pelokkaasta naisesta tuntuvat nyt vierailta.
Alander haluaa antaa myös muille toivoa siitä, että parantuminen on mahdollista.
– Ei kannata jumittua kotiin
omien asioidensa kanssa. Ei ole häpeä hakea apua, vaan on rohkeutta, että ihminen hakee apua ja menee eteenpäin.Teksti: Arja Maunuksela
Masennukselle ei ole tiettyä syytä kuten surulle
Masentuneen mieliala on jatkuvasti synkkä ja alakuloinen. Asiat, jotka ennen tuottivat mielihyvää, eivät enää kiinnosta. Tyypillisiä oireita ovat myös muun muassa syyllisyyden ja ahdistuksen tunteet, aloitekyvyttömyys, unihäi- riöt ja ruokahalun muutokset.
Surusta masennus eroaa siinä, että se ei johdu tietystä yksittäisestä asiasta, kuten läheisen menetyksestä. Alttiuteen sairastua masennukseen vaikuttavat perimä, kasvuympäristö ja elämän tapahtumat.
Masennus ei ole tahdonalaista. Kehotukset piristyä ja ottaa itseä niskasta kiinni ovat yleensä vain haitaksi.
Läheisten tuki on sairastuneelle tärkeää, mutta heidän tulee pitää huolta myös omasta jaksamisestaan.
Hoitoon pääsee terveyskeskuksen, työterveyslääkärin tai yksityisen lääkäriaseman kautta. Tavallisesti masennusta hoidetaan lääkkeillä ja psykoterapialla.
Mielenterveystalo on valtakunnallinen nettipalvelu, josta voi hakea tietoa mielenterveydestä ja oman alueen palveluista, www.mielenterveystalo.fi.
Mieli Suomen mielenterveys ry:n nettisivuilta löytyy myös paljon tietoa www.mieli.fi.
