Maailman vanhin tarina on edelleen kertomisen arvoinen

0
Pihla Viitalan majesteetillinen roolityö lahkolaisjohtaja Maria Åkerblomin roolissa kannattelee Zaida Bergrothin ohjaamaa elokuvaa, joka perustuu tositapahtumiin 1920-luvun Suomesta.

Tommi Aitio

MARIAN PARATIISI (Suomi/Viro 2019). Ohjaus: Zaida Bergroth. Käsikirjoitus: Jan Forsström ja Anna Viitala. Kuvaus: Henri Blomberg. Leikkaus: Samu Heikkilä. Musiikki: Timo Kaukolampi. Pääosissa: Pihla Viitala, Satu Tuuli Karhu, Saga Sarkola, Tommi Korpela, Elina Knihtilä, Jan Korander jne.

Eräässä Marian paratiisin kohtauksessa ”unisaarnaaja” Maria Åkerblom (Pihla Viitala) komentaa miestään Einoa (Tommi Korpela) ettei tämä olisi ”tuommoinen patsas”.
Sama totisuuden ongelma vaivaa Zaida Bergrothin elokuvaa. Se on tarinaltaan kiehtova ja ulkoisilta puitteiltaan upea epookki, mutta kerronta on pönöttävää ja henkilökuvat aikamoista patsastelua.
Vika ei ole ainakaan Bergrothin lähtökohdissa, sillä hän on Skavabölen pojilla (2009) ja Miamilla (2017) jo todistanut hallitsevansa elokuvakerronnan perusteet. Niin ikään Marian paratiisin tausta on elokuvallinen ja varmasti elokuvan arvoinen. Bergroth kuvaa 1920-luvun tunnettua uskonnollista huijaria Maria Åkerblomia ja tämän seurakuntaa, joka halukkaasti lahjoitti omaisuutensa näyttävästä elämäntavasta pitäneelle valtiattarelleen.
Marian paratiisi paitsi perustuu historiallisiin tositapahtumiin heijastelee myös nykypäivässäkin jatkuvaa ihmisten rahastusta uskonnollisen hurmoksen varjolla. Tarina on omalla tavallaan maailman vanhin ja silti kertomisen arvoinen, sillä aina löytyy hyväuskoisia hölmöjä lahkojohtajien uhreiksi.
Åkerblomin uhrit eivät edes tajunneet olevansa petoksen uhreja, ja jos joku tajusikin, tätä kyllä rangaistiin. Bergrothin elokuvan draama syntyy Åkerblomin masinoimasta murhayrityksestä sekä oikeudenkäynnistä, joka passitti hänet ja apumies-Einon kuritushuoneeseen.
Marian paratiisin varsinainen päähenkilö on kuitenkin nuori Salome (Satu Tuuli Karhu), jonka Åkerblom on kaapannut äidiltään ja tehnyt tästä itselleen jonkinlaisen hovineidon ja ottotyttären. Salome on muuta seurakuntaa tarkkanäköisempi ja ymmärtää, ettei Toivolassa, Åkerblomin seurakunnan mahtikartanossa, kaikki ole ihan reilassa.
Åkerblomin hihhuleita varoitellaan ulkomaailmassa väijyvästä saatanasta ja sen takia Toivolasta ei saa poistua eikä ulkopuolisille ole lupa puhua. Mutta Salome oivaltaa, että kenties se saatana päivystääkin lähempänä kuin kukaan osaa kuvitellakaan – kartanon salongissa savuketta pitkästä imukkeesta polttaen, väkijuomia nauttien ja turkispuuhkissa keekoillen.
Mojovasta aineistostaan huolimatta Zaida Bergroth ei oikein saa elokuvaa lentoon. Hän tekee tarkkaa työtä, ja epookki on rakennettu huolellisesti, mutta kerronta etenee jähmeästi eikä elokuvaan lopulta pääse kehittymään mitään erityisen terävää näkökulmaa dramaturgian painottuessa välillä Åkerblomiin, sitten Salomeen ja keskivaiheilla myös Toivolaan saapuvaan katutyttöön (Saga Sarkola).
Analogian rakentaminen nykypäivään ja reaalimaailmaan jätetään elokuvan katsojan omalle vastuulle.

Jätä kommentti