Volgogradista Viipurin kautta kotiin

0
Valtava Äiti Venäjä -patsas Volgogradissa oli parhaillaan ehostettavana.

Volgogradissa virtasi Volga. Toisen maailmansodan aikana kaupungin nimi oli vielä Stalingrad. Silloin siellä virtasi veri, sillä siellä käytiin historian suurimmat taistelut. Niihin osallistui yhteensä viisi miljoonaa sotilasta, joista lähes kaksi miljoonaa kuoli tai haavoittui. Vaikka taisteluissa raunioitunut kaupunki olikin rakennettu uudelleen, emme voineet välttyä sodan muistoilta. Kaupungin nähtävyyksiin kuului näet sotahistorian museon lisäksi maailman korkein naispatsas, Äiti Venäjä. Oli helppo hiljentyä pohtimaan sodan mielettömyyttä!

Volgogradista Pikavuoron navigaattoreihin näpyteltiin Moskovan suunta. Venäjän valtava koko oli helppo havaita bussissa, sillä hyvälaatuisista teistä huolimatta matkaa oli mahdoton hotkaista päivässä. Yöpymiskohdetta ei ollut tarkkaan etukäteen suunniteltu ja nytkin bussissa odoteltiin seuraavaa majapaikkaa periaatteella, että katsotaan minne tie vie. Illalla päätettiin yöpyä  Tambovissa. Moisesta paikasta moni ei ollut aiemmin kuullutkaan, mutta sielläkin oli lähes 300 000 asukasta.

Moskovan metron mielenmaisemaa

Venäläinen liikennekulttuuri poikkesi suomalaisesta. Saimme tottua siihen, että kuljettajat suhasivat sujuvasti ja pelottomasti pienistäkin raoista ja ohittaminen pientareen kautta oli jokapäiväinen juttu. Kun näki ajotyylin, oli ymmärrettävää, että paikalliset käyttivät kojelautakameroita tallentamaan silminnäkijöinä mahdolliset yllättävät tilanteet, joissa sattui ja tapahtui. Kaiken huippu oli se, että jouduimme kerran tunnin kestäneeseen sumaan, joka johtui siitä, että myös vastaantulijoiden kaista oli ajettu tukkoon ja vasta sitten tajuttu, että toisesta suunnasta yritti rekkajono ajaa vastaan. Siinä sitten hätähousut peruuttelivat pitkiä matkoja ennen kuin kaistat saatiin vapaaksi.

Seuraavana iltapäivänä hurautettiin jo Moskovan kehätien liepeille. Hotelliltamme pääsi kätevästi metrolla tutustumaan keskustan nähtävyyksiin. Vaikka seudulle oli ennusteltu vesisateita, hyvä tuurimme säiden suhteen ei nytkään pettänyt ja saimme ihastella kaupungin valoja kuulaassa poutasäässä.

Valomeri tervehti kulkijaa Moskovassa.

Tutustuminen Moskovaan jäi vain raapaisuksi pintaa, mutta ilahdutti silti monia ensi kertaa kaupungissa vierailleita.

Ruokahalu kasvoi syödessä ja bussissa alkoi kuulua vienoja toivomuksia myös Pietarin vierailun suhteen. Se tuntui ensin mahdottomalta ajatukselta aikataulujen takia, mutta totesimme, että Moskovasta Pietariin oli valmistunut lähes viivasuora, upouusi moottoritie. Siellä etenimen sujui sutjakkaasti ja illalla huomasimme, että oli taitettu reissun pisin etappi. Kilometrejä kertyi lähes 750. Matkalla tosin totesimme, että vaikka tie oli valmis, matkapuhelinverkko ja huoltoasemat eivät olleet vielä saatavilla. Levähdysalueilla päivystikin autoilijoita, jotka olivat joutuneet pulaan menoveden loppuessa. Mekin jouduimme matkan varrella varmuuden vuoksi liruttamaan dieseliä kanisteriin jääkiekkojoukkuetta kuljettavasta venäläisbussista. Ystävällinen bussikuski huikkasi maksua tarjotessamme vain: ”Russian present!”

Näkymä Pietariin Iisakin kirkon tornista.

Niinpä meille tarjoutui seuraava aamupäivä Pietariin tutustumiseen. Sen jälkeen kiivettiin bussiin ja lähdettiin kohti viimeistä matkakohdetta, Viipuria. Ilmassa oli jo eron haikeutta, kun matkaseurueemme kokoontui yhteiselle illalliselle Viipurin pyöreän tornin ravintolaan. Yhteisiä kokemuksia vertailtaessa huomattiin, että oli vaikea tiivistää, mikä reissussa oli ”se jokin”. Eräille se oli näköala Ararat-vuorelle, toisille Mestian vuoristoseutu, joillekin taas matkan varrella nautitut ruoat ja juomat.

Pikavuoron matkamittariin kertyi noin 10 000 km monenlaisia
teitä.

Monet matkaan kohdistuneet ennakkopelot osoittautuivat turhiksi. Keneltäkään ei kadonnut mitään eikä kukaan uhannut meitä millään tapaa. Jok’ikisessä maassa, jossa vierailimme, ihmiset olivat todella ystävällisiä ja auttavaisia, vaikka yhteistä kieltä ei aina löytynytkään. Erilaisista yhteiskuntajärjestelmistä tai asuinympäristöstä huolimatta ihmisillä oli halu auttaa matkalaisia ja osoittaa inhimillisyyttä. Ehkäpä tämä on juuri se syy, joka saa uteliaat matkalaiset etsimään jatkossakin teitä kohti uusia seikkailuja.

Suurkiitokset uupumattomalle ohjauspyöran pyörittäjälle ja matkanjohtaja Jani Laineelle sekä mahtavalle bussiperheellemme!

Ilkka Kaljonen