Poliisilta meni melkein vuosi selvittää, ketkä ryöstivät pertteliläisen Kaarlo Helinin pääsiäisenä sata vuotta sitten. Kun tapaus vihdoin selvisi, lehti julkaisi sekä uhrin että ryövääjien nimet ja kotikylät. Tuolloin se kävi vielä päinsä.

Otsikko on vaatimaton –  Muuan ryöstöjuttu. Uutisen on arvattavasti kirjoittanut Uskelan kunnankirjuri Kyösti Niinivaara. Hän oli paitsi lehden päätoimittaja myös sen ainoa toimittaja.

”Nyttemmin, lähes vuoden kestäneen salaperäisyyden jälkeen, on vihdoinkin poliisiviranomaisten onnistunut saada päivänvaloon vuokraaja Kaarlo Helinin ryövääjät”, juttu alkaa.

Nimismies oli passittanut lääninvankilaan työmies Emil Johannes Heinosen Uskelan pitäjän Haukkalan kylästä, talollisenpoika Yrjö Tähtisen Perttelin pitäjän Hähkänän kylästä ja renki Kalle Wahteran Muurlan kappelin Ruotsalan kylästä.

Teonkuvaus on saatettu kopioida juttuun suoraan poliisin pöytäkirjasta.

Helin oli pitkäperjantaina vuonna 1919 lähtenyt Salon kauppalasta kohti Hähkänää niin juovuksissa, että oli nukahtanut rattaille jo alkumatkasta. Hevonen oli kuuliaisesti jatkanut askellusta kohti kotia, vaikka isäntä olikin sammunut.

Ryöstäjät iskivät kuuden kilometrin kohdalla.

Wahtera oli ottanut Helinin lompakon, jossa oli noin 5 000 markkaa. Tähtinen oli vienyt Helinin Browning-pistoolin ja Heinonen pienemmän kukkaron. Siinäkin oli ollut jokunen sata markkaa.

”Ryöstön tapahduttua olivat ryöwääjät kääntäneet Helinin hevosen takaisin Saloon päin ja, seuraten itse mukana noin 1½ kilometriä ryöstöpaikasta sille kohdalle maantietä, jossa ei ole ihmisasutusta, olivat he heittäneet Helinin maantielle, jättäen hänet siihen oman onnensa nojaan ja antaneet hevosen lähteä kotiapäin.”

Humalainen Helin ei ollut herännyt vielä tällöinkään. Hän oli nukkunut yökylmässä aamukolmeen asti ennen kuin oli vasta alkanut kömpiä kotiin.

Silminnäkijöitä rikokselle ei ollut, mutta lehti kertoi, että ryöstö oli suunniteltu etukäteen. Tähtinen oli tiennyt, että ”Helin oli ollut juopottelumatkalla Salossa ja että hänellä oli ollut paljon rahoja mukanansa”.

Kaarlo Helin oli mitä ilmeisimmin ollutkin varoissaan, sillä ryöstäjien saalis oli nykyrahassa yli 2 000 euroa. Ja siihen päälle vielä pistooli, jonka Tähtinen oli myöhemmin myynyt.

Tämä 15. tammikuuta 1920 julkaistu juttu on Salon Seudun Sanomien ensimmäinen rikosuutinen. Jos hevosen vaihtaisi autoksi, rikos olisi yhtä hyvin voinut tapahtua 2010-luvun Salossa.

Vain uutinen kirjoitettaisiin toisin.

Nykypäivän journalisti kirjoittaisi otsikoksi ”Ryöstäjät jättivät uhrinsa virumaan maantielle Salossa”. Otsikon jälkirivistä ”Vuokraaja K. Helinin ryövääjät saatu selville” kelpaisi yhä se, että poliisi on selvittänyt rikoksen.

Mutta ne nimet. Niiden julkaisemiseen eivät Suomen lait eivätkä sanomalehdistön ohjeet ole taipuneet enää pitkään aikaan. Uskelan piirin nimismieskin olisi nykyään lainrikkoja mentyään paljastamaan sekä uhrin että epäiltyjen henkilötietoja medialle.

Epäillyistähän uutisessa vasta puhutaan. Kirjoittajakin toteaa, että ryöstöasia tutkitaan vielä käräjillä.

Rikosuutisten juuret ovat syvällä lehdistön historiassa. Yhtä iäkästä on myös keskustelu rikosjuttujen sisällöstä ja niiden seurauksista. Kun SSS järjesti Vastuullisen journalismin seminaarin tammikuussa Salossa, yhtenä aiheena oli nimensuoja rikosasioissa.

Kysymys on alati ajankohtainen, vaikka siitä on puhuttu jo Suomen ensimmäisessä yleisessä sanomalehtimieskokouksessa vuonna 1876.

Lehtimies Johan Vilhelm Snellman oli lähettänyt kokoukselle nimettömän kirjeen, jossa hän arvosteli nimien mainitsemista rikosuutisissa. Snellmanin mielestä se oli epäinhimillistä. Hän toivoi, että lehdille lähetettäisiin nimenkäytöstä ohjeita.

”Kuvernöörien ja poliisikamarien uutisissa ilmoitetaan vain rikoksista epäillyt ja syytetyt henkilöt, joita ei ole vielä asetettu tuomioistuimen eteen … annetaan sillä lailla mestata vasta epäiltynä oleva henkilö … lukijalle ei jää mitään pohjaa tarkistaa virkamiesten menettelyä, ja kiusatulta riistetään mahdollisuus esittää mahdolliset lieventävät seikat, jotka voisivat vähentää hänen häpäisyään … saati sitten, että uutinen koskee syyttömästi epäiltyä.”

Snellmanillakaan ei ollut mitään sitä vastaan, että lehdissä julkaistiin rangaistukseen tuomittujen nimiä.

Kokousväki närkästyi. Ajatus lehdistön eettisestä ohjeistosta alkoi toteutua vasta kahdeksan vuosikymmentä myöhemmin.

Juopumuksesta sakon saaneetkin lueteltiin lehdessä nimeltä. Salon markkinoiden jälkeen lista oli välillä pitkä. Itsemurhia selostettiin yksityiskohtaisesti.

Esimerkiksi käy lokakuussa 1920 julkaistu uutinen 17-vuotiaan maanviljelysharjoittelijan G.L:n kuolemasta Perniössä.

”Ampuminen oli tapahtunut ulkona pihamaalla siten, että itsemurhaaja oli maassa maannut vatsallaan, jolloin kivääri oli asetettu polvien väliin ja kiväärin piippu suunnattu kohti otsaa. Laukaiseminen oli suoritettu oikean jalan varpaiden avulla, jonka hän oli riisunut paljaaksi ennen tekoa. Kuula oli tunkeutunut otsasta sisään ja tullut takaraivon kautta ulos, jolloin kuolema oli kohdannut luonnollisesti heti.”

Lehti kuvaili tekoa kamalaksi ja arveli sen syyksi nuorukaisen hurjistelevaa elämää. Uutisessa kerrottiin myös vainajan leskirouvaäidin ja äidinisän nimet.

Juttujen luonne ei muuttunut vuosikymmeniin.

”Suomusjärveläisen epätoivoinen teko. Hyppäsi Helsingissä 6. kerroksesta katuun” , otsikoitiin tammikuussa 1950. Sairaanhoitajaopiskelija oli edellisenä iltana nauttinut unilääkettä, ja oli seuraavana aamuna ollut hyvin väsynyt.

”Arvellaan, että teon vaikuttimena olisi ollut onneton rakkaus”, Salon Seudun Sanomat kirjoitti.

Kun poliisi kaiken kertoi, lehdet sen myös julkaisivat.

Tarve toimittajien ammattieettiselle ohjeistolle alkoi kuitenkin kasvaa. Suomen Sanomalehtimiesten Liitto hyväksyi vuonna 1957 Etikettisäännöt Suomen Sanomalehtimiehille. Se oli alku toimittajien itsesääntelylle, joka nykyään tunnetaan Journalistin ohjeina.

”Älä kerro itsemurhasta, ellei se ole tapahtunut huomiota herättävissä olosuhteissa tai suuremman rikoksen yhteydessä”, etikettisääntöihin kirjattiin.

Sana nimisuoja mainittiin ensimmäisen kerran: ”Harkitse tarkoin mitkä aiheet, epäkohdat, väärinkäytökset tai rikokset vaativat yksityisen henkilön nimen mainitsemisen, ja samoin missä tapauksessa tai asian vaiheessa nimen poisjättäminen on paikallaan.”

Otsikossa ja tekstissä kehotettiin välttämään mainintaa rodusta, kansallisuudesta, ammattikunnasta sekä poliittisesta ja uskonnollisesta kannasta, ellei se ole ollut asiayhteyden vuoksi aiheellista. Rikosuutisissa oli syytä välttää nimien julkaisemista esimerkiksi sakkotuomioissa ja alle kuuden kuukauden vapausrangaistuksissa.

Yksityiselämää piti pyrkiä suojelemaan.

Toimituspolitiikka muuttui ilmeisen hitaasti. ”Humalainen mies hukkui Kemiössä”, SSS otsikoi vuonna 1960. Uutisessa kerrottiin, miten työmies E.L. ”oli ryhtynyt ryypiskelemään ja jatkanut sitä iltamyöhään saakka”. Tapahtumat Dahlbyn kylässä kuvailtiin tarkasti.

Ja kun murtovaras oli jäänyt kiinni itse teosta Halikossa, tehtiin selväksi, että hän oli sekatyömies K.O. Jutussa muistettiin myös mainita, että hän oli ”aikaisemminkin syyllistynyt vastaavanlaisiin rikkomuksiin ja kärsinyt niistä langetetut tuomiot”.

Pikkuhiljaa rikos- ja oikeusjutuissa alkoi kuitenkin näkyä yhä enemmän mainintoja ”salolainen mieshenkilö”, ”muuan pertteliläinen” tai ”Tl. Koskelta kotoisin oleva sekatyömies”.

Onnettomuuksissa nimiä ei piiloteltu vielä 1970-luvun alussakaan. Ojaan Kiikalasta suistuneesta autoilijasta kerrottiin tähän tapaan: ”Myymäläapulainen M.L. ajoi Moskvitsh Elite henkilöautolla TKU-26 Kiikalan kirkolta.”

Kun kahdeksan ihmistä päätyi kolarista sairaalaan Suomusjärvellä, kaikkien nimet ja kotipaikat olivat lehdessä. Myös auton alle jääneiden jalankulkijoiden ja polkupyöräilijöiden nimiä julkaistiin.

Etnisen taustan mainitsemista rikosuutisissa kierrettiin suomalaislehdissä vielä 1980-luvulla. Romaneista saatettiin käyttää kiertoilmaisuja ”kansallispukuun sonnustautunut” tai ”vähemmistöön kuuluva”. Ne olivat myös osa poliisin sanankäyttöä.

Tuomitun nimi oli 1990-luvulla lehdessä automaattisesti aina, kun rangaistus oli vähintään vuosi ehdotonta vankeutta.

Harkinta rikoksesta epäiltyjen ja tuomittujen nimien julkaisemisessa on kasvanut selvästi 2000-luvulla. Automaatteja ei enää ole – nimen käyttöä harkitaan erikseen jokaisessa tapauksessa. Siihen kuuluu myös uhrin suojeleminen. Kaikki julkinen ei välttämättä ole julkaistavissa.

Yksityisyydensuojasta puhutaan paljon, mutta rikos ei ole koskaan yksityisasia. Se koskettaa aina tavalla tai toisella yhteiskuntaa ja muita ihmisiä. Tämän on todennut myös korkein oikeus ennakkopäätöksessään.

Jätä kommentti