Ylhäisten tehtaan varjossa, kauppalassa ja vanhan ykköstien varrella – Sata sanaa Salon seudulta -kirjoituskilpailu tulvii muistoja

0

100-vuotisjuhlavuotensa kunniaksi Salon Seudun Sanomat järjestää kaikille avoimen Sata sanaa seudulta -kirjoituskilpailun.

Lukijoiden kirjoituksia julkaistaan juhlavuoden aikana yksi kerrallaan Salon Seudun Sanomien kulttuurisivuilla ja kootusti verkossa.

 

Pilkkako omaan nilkkaan? Ei!

Pitkän elämäni aikana olen tehnyt opettavaisen huomion. Moni asia, jolle olen hiukan arvostellen naureskellut, osuukin ennen pitkää omalle kohdalle.
Keväällä 1960 teimme Helsingistä luokkaretken Turkuun, mitenkäs muuten kuin Salon läpi ajaen. Hah-hah, tämäkö muka kaupunki!?
Kesällä 1968 ajelin Perniöstä kotoisin olevan sulhaseni kanssa Someron kirkonkylän halki. Olipa varsinainen lännenkylä, hoh-hoh! Kaikkea kanssa!
Mitä ihmettä!! Syksyllä 1976 työpaikat Somerolta, muutto sinne. Onpa mukava paikkakunta! Viihdymme hyvin, tykkäämme seudusta ja ihmisistä.
Onko tottakaan!! Kesällä 1982 muutamme uuden työn perässä nykyiseen Saloon. Mukiinmenevä pikkukaupunki, koko loppuelämän ajaksi!
Aivan. Molemmissa asuinpaikoissa on naurattanut, ei pilkallisesti arvostellen, vaan hyvillä mielin, hymyssä suin.

Riitta Helenius

 

Salo – kaupunki jota voikin kaivata

Muutettuani Saloon luulin sitä kaupungiksi, jota ei voi kaivata.
Salo-vuodet kaipasin Turkuun. Kaipasin kahviloita. Jokirannan tunnelmaa. Tuomiokirkon korkeuksiin kohoavaa tornia. Historian havinaa, jota Suomen vanhin kaupunki on tulvillaan.
Huomasin olleeni väärässä. Saloa voi kaivata, jos muuttaa Savoon.
Esimerkiksi merta ja Vuohensaarta, jossa voi hengittää itsensä onnelliseksi aaltojen tahtiin. Avaria, kumpuilevia peltomaisemia. Sitä, että kaupungissa on edes yksi käymisen arvoinen kahvila, Kuiro. Sitä, ettei tarvitse kävelyillä pelätä karhuja tai puskista rynnistäviä hirviä.
Salossa oli sinkkunaisen kerrostaloasunto Rappulassa. Savossa aviomies ja tunnelmallinen vanha talo metsän sylissä.
Yksi on varmaa: on oltava rakkaudesta hullu, jos muuttaa Salosta Savoon.

Anna Pölkki o.s. Järvenpää

 

Koulusta kouluun

Istun Salon lyseon puukoulun luokassa pipo päässä. Pulpetti on ahdas. Opettaja käskee laskea jalat alas. Muutan asentoa, mutta jatkan dekkarin lukemista.
Seison opettajankorokkeella ja käsken Petteriä ottamaan pipon päästään, sillä koulun säännöt määräävät niin. Petteri ei suostu. Käsken Petterin rehtorin puhutteluun. Petteri ottaa pipon päästään ja mutisee jotain. Huokaisen ja jatkan opetusta.
Istun opettajanpöydällä ja nauran oppilaan kertomalle vitsille. Vitsin kertoneella on löysä huppari ja itse virkattu pipo. Tämä on minun aika mones valvontaluokkani Armfeltin koulussa. Minä tulisin kaipaamaan heitä.
Laulan karaokea paikallisessa baarissa. Joku huikkaa minulle: ”Moi vanha opettaja”, vaikka minä olen opettanut, ettei vanha vaan entinen. Minua hymyilyttää.

Jaana Laakso

Ylhäisten tehtaan varjossa

Ylhäisissä ei 50-luvulla asunut ylhäisöä, vaan työväestöä, joilla oli paljon lapsia ja rintamamiestalot. Me lapset vietimme aikaamme ulkona. Lähimetsät, radan varret ja Ylhäisten tehtaiden piha-alueet olivat leikkipaikkojamme.
Muistan sokeritehtaan käyntikaudesta kertovan hajun ja piipusta nousevan höyryn iltataivasta vasten. Oli syksy. Tiilitehtaassa majaili juurikasjätkiä. Vaaran tuntu ja punahehkuinen lämpö houkuttelivat. Kiskoilla kulkevalla tiilienkuljetusvaunulla kiidettiin kuin Pecos Bill, ajan sarjakuvasankari, ratsullaan. Joukon johtohahmo keulassa vauhtia säätämässä. Siskoni ja minä kiistelimme kumpi saisi olla Sue Nopsajalka, Billin rakastettu.
Kasvimaalta napattu lanttu paistui meheväksi tiiliuunin hiilloksessa. Tiilivaunuajelun jälkeen mentiin kärkkymään lämmintä leipää näkkileipätehtaan tädeiltä. Joku oli suopea ja antoi herkkupalan, kuminalta maistuvan lämpimäisen. Maukkaampaa leipää olen harvoin puraissut.

Eila Alijoki

 

Vanhan ykköstien varrelta

Sateisena toukokuun iltana ajelen kyläilemästä synnyinseudultani Yltjärveltä pitkin Helsingintietä, vanhaa ykköstietä, 110-tietä – rakkaalla lapsella on monta nimeä.
Kaukelmaan kohdalla sade lakkaa, ja häkellyttävän kaunis sateenkaari kaartuu maantien yli. Ajatuksissani kävelen saman maantien laitaa Kosken kansakouluun, pyöräilen Muurlan urheilukentälle ja sunnuntaisin pikkuveljeni kanssa Ruotsalaan tai Piiljärvelle mummulaan. Liftaan lauantai-iltaisin likkojen kanssa lavoille. Kuljen Pohjolan liikenteen linja-autolla kesätöihin Lahnajärvelle. Matkustan opiskelemaan. Muutan työn perässä kotiseudultani. Muistoissani matkaan lapsuudenkotiin, Salon sairaalaan, Kajalakotiin, Hintan hoivakotiin, Muurlan hautausmaalle. Aina samaa tuttua tietä.
Sateenkaari pysyy täydellisenä Kruusilaan saakka. Huomaankin olevani mökkipihassa peilityynen Hirsjärven rannalla. Ilta-aurinko on värjännyt koko lahdenpohjukan kullalla. Olisikohan Olli lämmittänyt saunan?

Tuulia Broman

Kauppalassa

Takaisin kotona, kavioiden verkkainen kopse kuuluu pihalle, Metsävirran papan tavarakuljetus rautatieasemalle pitää nähdä.
Polle pudottaa mukulakiville höyryävät munkit, me lapset tirskumme. Höyryveturi kohahtelee jo, musta pilvi nousee asemapuiston takaa.
Nenä alakerran ikkunalasissa ja lehtitalosta avautuu maailma: valimon tuoksu ei unohdu, latojan hirmuinen kone raksuttaa kuin peto, suuria sanomalehtipaperirullia työnnetään miesvoimin painoon. Suuri kirjoituskone, pitkät sakset ja leukapielessä piippu, olen toimituksessa.
Se ”salkkari”, joka aamulla kolahti postiluukusta, onkin syntynyt tässä talossa. Elämänkoulua kaiken ikäisille pihan lapsille!
Tangon jytke kiirii Työväentalon ikkunoista autioille kaduille, mainos Osuuskaupan myllyn katolla näyttää tanssikansalle vihreää valoa, loistaa yli kauppalan Salon jokaiseen tulliin luoden toivoa jokilaakson ihmisiin.

Kristina Axelsson

”No iha mun biha ymbärs!”

Ai et mää änkyröitte? Mitä sää sil meinaat? Mun takapihal on kuule naapurin komposti. Nii ja etupihalt aukke näkymä hautausmaal. Et mieti kuule sitä.
Ja sun mielest ei saisis puolustaa omaa asuinpaikkatas vai? No kuka sitä sit saa puolustaa? Ja jos taas kukka ei puolusta, nii sit olla huonoi kansalaissi vai?
Ja rata saa kyl mennä mun pihan alitte ja viedä mun kotin mennessäs. En mää siel sillo enä ite ol. Mut ku kotiseudust puhuta ja sitä arvostetta, nii täsä meil on kotiseuttu parhaimmillas. Tän takia muualt tultas tänne. Tän takia meekki tääl olla. Viel.

Jaana Laakso

 

Kauppareissu

Mummo asettaa samettihatun päähänsä ja ottaa esille mustan käsilaukun. Mummo tuoksuu Nivealta. Pappa ajaa parran, laittaa rasvaa hiuksiin ja rannekellon käteensä. Ollaan lähdössä Saloon.
Pappa tapaa lottoporukan linja-autoaseman baarissa. Me mennään mummon kanssa kauppaan. Kannan jauhosäkkejä, etsin punajuuria, tuon maitopurkin. Meillä on kaksi kauppakassia. Yritän auttaa mummoa. Mutta käteni ovat liian alhaalla.
Kauppareissun lopuksi mennään Pollekahvilaan. Se on päivän kohokohta. Minä saan punakuorisen munkin, josta tursuaa hilloa. Seinillä on vanhoja valokuvia. Niissä on hevosia. Kahvilatäti on kiva.
Hiekkatie ottaa mahasta. Mummo ja pappa puhuvat viljan kylvöstä ja sokerijuurikkaasta. Minulla on punaista tahnaa naamassa ja hillon maku suussa. Aurinko paistaa.

Terhi Lavonen

 

Siskon syntymäpäivä

Kuljen Salonkatua kaupungille. Pyryttää. Pulpukan jono kiertää kulman taakse, vaikka kello on vasta kuusi. Sisko seisoo jonossa paukkutakin huppu päässään. Hiisvirran kultasepänliikkeen rapuilla istuu Aija. Moikkaamme. Käännyn Helsingin Osakepankin edestä Viestille päin. Sormeilen lippua taskussa. Näkisin Juicen.
Yleisö velloo hikisessä ja hämärässä salissa. Kun Coitus Int. puskee tiensä lavalle, minä työnnyn ihmismassan ja tupakansavun läpi eturiviin. On vain Marilyn, Juice ja minä. Spottivalojen loisteessa piirrän kuulakärkikynällä sydämen Juicen vasemman jalan saappaaseen. Vieressä huitova poika yrittää pussata minua, mutta väistän.
Siskokin tulee vessassa vastaan ja käskee kotiin. Salonkadulla vierelleni hidastaa auto. Mies pyytää kyytiin. Lähden juoksemaan. Juicen tahdissa.

Jaana Laakso

 

Kasperintien linnut

Tammikuun ensimmäisenä täyskäsi tiaisia ja talvehtiva mustarastas. Samalla viikolla närhi ja käpytikka kävivät ruokinnalla. Järripeippo talvehtii.
Helmikuussa tulivat urpiaiset, puukiipijä männynrungolla. Viimeisenä päivänä tilhipari.
Maaliskuu hiljainen, mutta huhtikuu räjähti: palokärki, naakka ja kurki. Lehdenhakuretkellä peippo ja punarinta, Lammijärvellä huuteli joutsen. Loput rastaat saapuivat, lammesta suli jää ja sinne ilmestyi telkkäpari ja sinisorsa.
Toukokuussa hyönteissyöjiä, kirjosieppo aikataulun mukaan, samoin haarapääsky. Keltasirkun laulua en ollut tunnistaa, mutta sekin löytyi, samoin hippiäinen. Toukokuun päättivät meillä pesivät tervapääskyt.
Kesäkuussa yksi uusi, käenpiika naapurin metsässä. Loppuvuoteen puolen tusinaa uutta lajia. Kasvimaalla kaiveli matoja kulorastas, harmaapäätikalla oli vaellus, osui meillekin. Lintuvuoden kruunasi merikotkan ohilento.

Timo Niiranen

Sadan sanan syntymä

Olimme Raatalan kansakoulun kolmannella luokalla vuonna 1945. Opettajamme oli Veikko Norri. Hän oli kiva.
Joskus hän hermostui. Silloin hänen silmäkulmassaan nyki. Karttakeppikin katkesi hänen täräyttäessään sen pöydän kulmaan.
Huomattiin, että opettajan rouva oli ”pikkasiin päin”. Sitä juttua seurasimme.
Yhtenä aamuna opettajan silmäkulmassa taas nyki. Hän kävi usein asuntonsa puolella. Aina takaisin tullessaan haisi kamfertille.
Välitunnilla näimme ”Koposkan”, Kuusjoen kätilön, tulevan kouluun. Opettaja piti koulua, mutta enemmän kuin opetusta, kuuntelimme ääniä opettajan asunnosta. Mitään emme kuulleet, ja tunnit loppuivat. Meidän piti lähteä kotiin. Harmitti!
Seuraavana aamuna opettaja kertoi iloisena, että heille oli syntynyt ihana tyttövauva.
Kamfertti ei haissut enää!

Kirsti Toivonen

Ystäväni Hilma

Muutimme 70-luvun puolivälissä vastavihittynä avioparina Saloon.
Meistä tuli oikein kaupunkilaisia. Saimme samana kesänä pojan ja runsaan vuoden päästä hänelle sisaren.
Opiskeluni takia laskimme tarkkaan perheen tulot ja menot, ja päivittäinen sanomalehti oli kallis, mutta päädyimme kuitenkin tilaamaan Salon Seudun Sanomat. Sieltä löysin itselleni uuden ystävän, Hilman.
Kuinka mukava oli maalaistalon tyttönä lukea Hilman pakinoita lehmistä ja monista maatalon töistä, pienistä tyttärenpojista ja hyvistä ruuista, joilla Hilma perhettään hemmotteli.
40 vuotta sitten muutimme pois Salosta, nyt olen itsekin moninkertainen isoäiti. Elämä on tuonut iloja ja suruja, niin minulle kuin Hilmallekin.
Edelleen meille tulee Salkkari, ja ystävyyteni Hilman kanssa jatkuu.

Tarja Entonen

Suviaamu Särkisalossa

Silmät sirrillään suunnistan saunanseinustan sivupöydälle. Siinä suun sekä silmän sopusointu: sunnuntaiaamun starttikahvi, syntisen sokerinen suklaaleivos sekä satavuotias Salkkari.
Särkisalonsalmen sädehtivä selkä sulautuu saumattomasti sinitaivaan siintoon. Sorsapoikue soutaa saarensyrjää somassa sopujonossa.
Suuntäysi suklaaleivosta, siemaisu sumppia, Salkkari syliin. Selailen sivu sivulta: Syyrian sota, sotesoppa, Salon säästösuunnitelmat – sellaiset sivuutan sunnuntaitunnelmaani sopimattomina.
Sen sijaan: sähköauto-, sirkkaravinto- sekä saaristoreittisuunnitelmat; sellaisistako sikiäisi Salon seuraava suuruudenaika?
Sporttisivut: Salon Suunnistajat, samaten seudun seiväshyppääjät saavuttanevat suurimmat suosionosoitukset syksymmällä.
Sokerina sarjakuvat. Suosikkini se Sika säädyttömine sutkauksineen.
Sirkkojen sirinä, sirkkujen sirkutus, satakielikin soinnuttelee sulosäveliään: Siinäpä suviaamuni satumainen sinfonia. Satavuotias solahtaa sylistäni. Suljen silmäni.
Sisimmässäni syttyy sävel: ”Sen suven suloisuutta…”

Olavi Alkio

Nuoruus Mököistenmäessä

Ensimmäinen kerrostalo Mököistenmäkeen valmistui vuonna 1961, Mököistentorni. Oli hienoa asua uudessa hissitalossa. Lapsiperheitä oli paljon, joten leikkikavereita löytyi monesta kerroksesta. Tekemistä riitti, olihan urheilukenttä ihan vieressä. Kesäisin leikittiin kymmenen tikkua laudalla. Tenniskoppien välistä löytyi hyviä piilopaikkoja. Talvisin käytiin luistelemassa musiikin soidessa. Levyjä soitettiin luistelukopin ”vintillä”.

Kun seuraavia kerrostaloja rakennettiin, niin me nuoret rakensimme omaa pikkukylää työmaan läheisyyteen. Haimme työmaalta käytettyjä lautoja ja nauloja. Vasaran ja sahan toimme kotoa. Pieniä lautamajoja valmistui kymmenkunta. Niissä oli mukava sitten viettää aikaa ja leikkiä.

Salon Seudun Sanomien toimittaja kävi tekemässä meistä jutun ja kuvamme pääsi lehteen. Se vasta oli jotain.

Mukavia muistoja.

Riitta Turklin

Suomalaisen maatalousteknologian juhlavuosi 2019

Tasan sata vuotta sitten Suomen Turussa alkoi ensimmäisen suomalaisen traktorin, Kullervon, sarjatuotanto ja myynti. Jo vuotta aiemmin, vuonna 1918, julkistettiin prototyyppi.

Tämän Turun rautateollisuus ja vaunutehdas Oy:n traktorissa oli nelisylinterinen 30 hevosvoiman moottori. Hyvä ja monikäyttöinen traktori, mutta kun se oli suunniteltu veneen moottorista, peltotöissä se kävi kuumana ja jäähdytystauot hidastivat työtä. Siksi sitä kutsuttiinkin kuumakalleksi.

Turun rautateollisuuden Kullervo-traktoria voidaan pitää myös osaksi halikkolaisena, koska tehtaan omistajiin on kuulunut Carl Armfelt. Joten tehtaan tekemiä muita maatalouskoneita on nähty ja esitelty Wiurilan kartanon mailla 1890-luvun jälkeen. Kullervoja voit vielä nähdä esimerkiksi Mustialan tai Sarka-museoissa.

Traktori = polttomoottorikäyttöinen työkoneen vetäjä

Lokomobiili = höyryllä toimiva moottori/ajoneuvo

Timo Teinilä

 

Muutoksessa

Tuima ol´ Ruotsin kruunu,

Verottaja ankara,

Kilvan kiusas Suomen kansaa,

Säätyvaltaa kuristi.

 

Valta Turun porvaristol´,

Muual´ kauppa kielletty,

Pilkkahintaan piti myydä

Maan anti maalaisten.

 

Keksi Armfelt oivan juonen,

Mannerheim hänt säesti,

Kauppaluvat, valtakirjat,

Uskialaan näin anottiin.

 

Reunal virran, tumman uoman,

Nousi kylä, satama.

Varrell´ tien, väylän vilkkaan,

Kuninkaiden kulkea.

 

Kauan uinui, eli ajas

Salon Vähä-kauppala

Ol´ vuotta monta rauhatonta,

Kunnes kulku tasoittui.

 

Aleksanteri luvult´ kolmas

Antoi luvat, avaimet

Kauppalaksi vihdoin irtos,

Uskelasta riuhtaistiin.

 

Kuntamuutos kuuskytluvun,

Kaupungiksi ristittiin

Kasvun kaudet  antoi, otti,

Kuritteli myös suhdanteet.

 

Vaan minne matka Salo kuoma,

Kaikk´ pitäjät jo kahmaisit

Huomen meille ehkä vastaa,

Turun olet lähiö!

 

Jouko Häyrynen

 

Varhaismuistoja Salosta

Asuimme Ylönkylässä. Pääsin Salon markkinoille!  Minulle ostettiin markkinapallo – sahanpuruilla täytetty, kiiltävällä paperilla ja kalastajalangalla pyöreäksi muotoiltu, kuminauhalla varustettu pallo, jota pompoteltiin edestakaisin. Hienointa, mitä tiesin!

Muutimme Turun läänin Koskelle. Lähdimme talvipäivänä vierailulle Aaljoelle – neljä lasta Opelin takapenkillä ilman turvavöitä. Ajoimme Salon keskustan läpi nykyiselle Karjaskyläntielle.

Tien vieressä on jyrkkä kallio. Vastaamme liukasteli auto heittelehtien puolelta toiselle. Se koukkasi edessämme meidän puolellemme, palasi viime hetkellä omalle kaistalleen, takanamme jälleen meidän kaistallemme ja sitten päin kalliota.

Isä pysäytti ja meni katsomaan. Auton matkustajat kömpivät itse ulos autosta. Saatoimme jatkaa matkaa. Vasta myöhemmin tajusin, kuinka lähellä oli, ettei tullut kuutta ruumista.

Hanna-Maija Saarimaa

 

Päänsärky

On ihan tavallinen arkipäivä.

Aamukahvin lämpö kiertelee sydämeni seudulla.

Luettuani lehden teen nopeasti askareet. Mielessä vilahtelee ikkunoiden pesu, komeroiden siivous.Ekotorille viedyt tarpeettomat vaatteet toisivat tilaa hyllyille.

Lakaisen moiset mietteet toistaiseksi maton alle.

Päänsärky tykyttää takaraivossa. On haettava Buranaa apteekista. Sataa, joten starttaan auton. Ajan Linjurin, ajatuksissani edelleen Anttilan parkkitaloon.

Ovet aukeavat autioon halliin. Pysähdyn. On aavemaisen hiljaista, hämärää. Lukuisat pylväät pitävät seuraa toisilleen ilmeettöminä.

Suljen silmäni ja värisen yksinäisyyttä.

Kuulenko hiljaista musiikkia? Aistinko hennon kukkien tuoksun? Silmäluomieni läpi tunnen pehmeän tuulenvireen. Näkymättömät voimat loihtivat kukkaköynnöksiä ympärilleni ja suuri tila hohtaa lämpimiä värejä ja valoa.

Havahdun.

Päänsärkyni siirtyköön päättäjille.

Pirkko Jormakka

Sata sanaa iskee tulta

Yhdistymme. Vahvistumme. Vaurastumme.

Viedään tilat. Viedään astiat. Viedään puistonpenkit. Viedään urheiluvälineet. Viedään kiekkokaukalon seinät. Viedään vedenottamon aggregaatti!

Keskusvarastoon. Keskuskeit-tiöön. Keskustiesmihin.

Viedään identiteetti. Ei kunta. Ei kylä. Ei mikään. Epämääräinen alue. Valkoinen läiskä.

Seurakunta seuraa. Paljon kiinteistöjä, mutta väärissä paikoissa. Aivan. Myydään pois. Myydään rannat. Myydään saunat. Myydään maisemat. Rakennetaan keskustaan. Niin suuri, ettei itsekään rajoja tiedetä. Pääasia ettei ikkunoista näy parkkipaikka. Rumaa olisi sellainen.

Pitää salolaistua. I love Salo. Viisas raha ostaa Salosta. Ei osta. Kytkintä nostaa.

Huuteleeko siellä reunalla joku? Mitä taas ollaan vailla? Kumman passiivista porukkaa. Elvyttäkää kylätoiminta. Tehkää talkoilla. Valittakaa tekstaripalstalla. Älykkäimmät julkaistaan.

Riitta Mikkola

 

Mitä sata on Salolle?

Satama Salossa, kaukana keskustasta, muinoin ehkä sata paattia joella. Aina sataa torilla, tuli usein kuulluksi iltatorilla ja muistaakseni Vicky lauleli heinäkärryllä ”Sata salamaa iskee tulta”, saattoi joskus kuulua ämyreistä ”sata kesää tuhat yötä ainakin tahdon kanssasi sun”.

Heti kaupunkivuosien alussa Salossa kymppitonni kutistui sataseksi ja vanha kansa manaili, että markalta meni markkina-arvo. Markkinoilla oli arvossaan surman-ajaja, joka ei aivan satasta päästellyt, mutta satasella helppoheikki antoi ison kasan hanskoja.

Salohallissa satapäinen fanijoukko kannustaa Viikinkejä sadan pisteen koreille.

Salossa on tehty yleisurheilussa sadan vuoden sarjassa tuloksia, joita ei taideta rikkoa sataan vuoteen. Satakielen laululla iloiten kultaa ja kunniaa.

Harri Ylander

 

Salokirjoitusta

– Moi. Mun pitäs kirjottaa sata sanaa Salosta. Tiiätsä mikä se Salo on?

– Ehkä se on niinku Savo, mut sillä on vaan enemmän älliä. Tai oisko siellä Lippupalvelun noutopiste?

– Ai miten niin?

– Kun sanotaan, et lippu on salossa.

– Se on varmaan vaarallinen, kun äipän nuoruudessa kuunneltiin Salovaaraa radiosta.

– Ei, se oli juontaja. Mut eiks se kapellimestari oo Salonen ja -nen tarkottaa pientä. Jos salo on sit iso kapellimestari?

– Tai oisko se kampaamokoulu?

– Kuin niin?

– Kun mä kävin tukanleikkuussa Salon Hairissa.

– Tai voisko se liittyä salonkiin?

– En kyllä tiiä.

– Paha…

– Hei, nyt mä tiiän. Se on se formulakuski.

– Ai niinpä onkin.

Marita Malinen

 

Sulosanoja synnyinseudultani

Synnyin Salon sairaalassa – saunan sijaan – saapuvaan suveen, sinivuokkojen sineen, sireenien silmuihin, siman sihinään. Suvultani siunaantuivat siniset silmät, sutjakat sääret, suuri suu, sitkeys. Seikkailin Suolopissa, söin suolaheinää, sotkeuduin saveen, saalistin särkiä, sukuloin sunnuntaisin Suomusjärvellä. Syyssumussa suuntasin sielunsisareni Sirkan seurassa suolle: sieniä, suomuuraimia, suopursuja.
Silti suurimman sijan sielussani sai sokeri! Suvisin sinnittelin sarkatolkulla sokerijuurikaspelloilla satasten saamiseksi. Syksyisin savinen sato siirrettiin Salon sokeritehtaalle sopimussyistä. Sopiiko sittenkään sivuuttaa Saloraa, SSO:aa, Salonnea, Salakalliota, Salon Seudun Sanomia?
Sittemmin Salon seudulla suosiota saavuttivat suunnistus, sisäpelit, suviset soitot, sekä Sauli, salolaissankareista suurin.
Seniorinakin suunnittelen sivakointia Sammalon salmelle. Säiden salliessa soudan sieltä suoraan saunaan.
Skool Salon seudulle!

Tuulia Broman

 

Katuja

Ikkunalaudalta ylettyy katselemaan linja-autoaseman matkustavaisia ja Vilhonkadun liikennettä. Veljen kanssa lasketaan kilpaa automerkkejä. Volkkarilla ja Mossella voittaa varmimmin.
Porraskäytävässä tuoksuu painomuste. Talossa tehdään sanomalehteä ja isä on siinä sanomalehdessä töissä. Painokoneiden kolina rytmittää unta.
Isä irrottaa apupyörät. Äiti pitää kauluksesta kiinni kunnes osaan. Mariankadun kuoppaisella jalkakäytävällä tuoksuu kesä.
Punainen kouluni on Tehdaskadulla. Onneksi jokirannan mutaan koulumatkalla juuttunut saappaani löytyy.
Tiina-Kaisa asuu Länsirannassa. Leikitään puutarhassa Ville-Veikko Salmista ja Pirkko Mannolaa. Kotimatka jännittää kun siinä on se juomaliike. Äiti tulee vastaan ja mennään Annankadulle kauppaan. Nallekarkki maksaa pennin.
Tänään kuljen vuosikymmenten muovaamia katuja. Työhuoneeni ikkunasta näkyy vielä tuttu talo, punainen kouluni.

Päivi Hoikkala

 

Kajalankadulla

Isälle ja Kainolle tuli riitaa marjapussissa. ”Pirskatti”, sanoi isä ja kantoi pontikkavehkeet Moisionkoskeen. Äiti sanoi, että nyt ollaan Leinon valullakin tyytyväisiä vähän aikaa. Isä suuttui. Me lapset juostiin ulos eikä tultu ennen kuin äiti huusi syömään.
”Mää muutan Niemille, kun siellä ei tartte syödä kun kerran päivässä”, sanoi veli ja lähtikin sitten merille.
Me siivottiin siskon kanssa ja kerran iskettiin sirpaleiksi kaikki vanhan sinappilasit, että saataisiin muovimukit, kun Niemilläkin oli.
Kerran sisko tuli Naarjärveltä ja itki, että Veikko oli hukkunut laiturin alle, vaikka kaikki uivat siellä.
Kun muutettiin pois, kukaan ei halunnut niitä muovimukeja. Pontikkavehkeet olis kyllä kelvannut kaikille.

Jaana Laakso

 

Paalutin itseni Saloon

Olemme pappan kanssa paseeraamassa, sillä mummu istuu Siiri-tädin kanssa puhumassa aikuisten asioita. Minulla on pissahätä, ja pappa käskee pissata Vuokon kaupan ruusupuskiin. En halua, sillä Kai-serkku näkisi.
Äitiyspakkauksen laatikossa nukkuu neljän päivän ikäinen tyttäreni. Tuolla Raumannin kaljakellarin rinteessä vielä poimisin tyttäreni kanssa idänsinililjoja ja auttaisin hiekkakakkujen teossa.
Juttelen aidan yli Laaksosen Riston talon uusien omistajien kanssa. Pihalla on uima-allas, ja meidän tyttäremme pääsevät uimaan.
Uskelan kirkonkellot soittavat jonkun salolaisen poismenoa. 1941 pommi teki Rauhalan rinteestä kuolemanlaakson, kertoi Hannu. Siinä, kuolemankuopan päällä, on paalutettuna talo, jossa on hyvä muistella menneitä ja suunnitella tulevia.
Jaana Laakso

 

Kultatammen kuiskaus

”Saavumme Saloon. Vi anländer till Salo.”
Junantuoman edessä avautuu kauppalamiljöö: iäkäs ja ylevä
– valtakunnan merkittävimpiä kulttuuriympäristöjä
ja Bruno Granholmin ideoima asemarakennus postimerkistä tutussa alkuperäisasussaan, sinapinkeltaisessa: ikää 121 vuotta – yhtä paljon
tai vähän kuin maailman vanhimmalla miehellä kuollessaan

Saaristomereltä tuulee: tuuli on villi ja väkevä
kiertää muinaislinnakkeiden ja hautaröykkiöiden kautta ruukkikyliä kohti
sieltä entisen kauppalan modernin kivijalkaista keskustaa päin ja takaisin rannikkoa kohti – saaden lokit pyörälle päästään, ja lossit
heikkopäisinä heittelehtimään

Kun kiikaroi kauas, avautuu metsä puilta:
varsinaissuomalaiset savipellot, laaksot, kalliot
harjut ja joet syvine notkelmineen
sekä
sarvipäisen kultatammen
kahisuttelemassa lehtiään kuin kuiskien:
”Tervetuloa seudulle, oi sinä kulkija kumma”

Maria Paldanius

 

Saunamuisto

Ajoimme upouudella Anglialla enoni omakotitalon pihaan. Lauloimme sisareni kanssa koko automatkan vuoden 1965 iskelmiä. Katri Helena oli suosikkimme, joten Minne tuuli kuljettaa -kappale raikui moneen kertaan.
Iskelmän sanat siivittivät matkaamme Helsingistä Halikkoon serkkujamme tapaamaan. Enoni perheessä oli kuusi lasta, joista nuorin oli vasta pieni vauva.
Syötyämme suuren kasan lihapullia ja perunamuusia pääsimme pihasaunaan. Meille kerrostalon asukkaille puusaunan sihisevä kiuas oli elämys. Serkkuni kylvettivät myös vauvan omassa paljussaan.
Saunan jälkeen juoksimme kilpaa enolaan lettuja syömään mansikkahillon kera. Petipaikat oli järjestetty yläkertaan. Yöllä patjoilla nukkui kahdeksan puhdasta serkusta saunalle tuoksuen. Aamulla heräsimme lintujen lauluun.
Muistan vieläkin enoni perheen valkoisen talon Salon Halikossa.

Kaarina Tiihonen

 

Postilaatikko

Siellä se kenotti, lapsuuden maisemassa, ykköstien laidassa, keltaisena, nimikoituna, postia odottavana, kylänväkeä yhdistävänä.
Se loi elämää, liikettä maaseudulle. Ajoissa paikalle, yhdessä jonotettiin.
Piti ehtiä ensimmäisenä kurkkimaan postiauton tuoman pinon paksuutta.
Sai jännittää oliko kirjeenvaihtoilmoitus saanut vastakaikua.
Tuliko veikkauksen voittoilmoituskirje vai laskuako pukkaa, ennen kaikkea kenelle.
Lehtilajittelu vaati myös taitoa, Salkkarin tunnisti omakseen lehden kulmaan liimatusta lapusta. Kuvalehteä oli vaikeampi tunnistaa kenelle kuului, joskus piti selata koko lehti.
Kirjeet olivatkin haasteellisemmat, aina ei meinannut lähettäjän nimestä saada selvää.
Kortin sisältö olikin paljon helpompi selvittää, tosin välillä käsiala oli kiusallisen epäselvää, niiden lukemisessa meni tovi jos toinenkin.
Yhteistä postilaatikkoa muistellen, kaivaten?
Pirjo Kivioja

 

Liikutusyritys

Jos on sulla liikuntaan palo,
oikea osoitteesi ompi Salo.
Monen kirjava on tarjonta,
siitä voi vapaasti valita.
Seurat, järjestöt liikuttaa,
liikuntapalvelut avittaa.
On urheilukenttää, hallia,
ohjattua liikunnan mallia.
Jos olet laiska luonnoltas,
ota treenari sulle komentajaks.
Jollei yksin löydy innostus
niin joukkuelajista tulee kannustus.
Ei aina tarvita ohjaajaa,
on meillä reittejä joita vaeltaa.
Kuunnella tuulen huminaa,
nokipannulla kahvit kiehauttaa.
Talvella latuja sujutella,
mäkiä laskea, luistella.
Sisäliikunta myös kunniaan:
Tanssitaan, pelataan, jumppaillaan.
Saadaan tasapainoa, huoltoa kehon.
Kuntosalilta löydät tehon.
Uimahallissa voit polskutella,
ulkorannoilla nautiskella.
Valtaisa on vaihtoehtojen määrä!
Vaikka oisit liikkumaton jäärä:
Nappaa siis jostakin koppi.
Siinä oiva elämän oppi!
Pirjo Kivioja

 

Isän kanssa Salossa

Ensimmäinen kesäkuuta, vuonna kuusikymmentä.
Kesälomat meillä alkoi, sääkin oli lämmintä.
Isän vanha Vespa-pyörä menopeli oiva, jalo.
Länttä kohti meidät kantoi, määränpäänä ensin Salo.
Vettä pitkin, isä kertoi, Saloon päässyt myöskin ois.
Vaan teitä pitkin kurvailimme, meriaate jäikin pois.
Jyrkähköä hiekkatietä Vespa mäen päälle nousi.
Ajopeli arvokkaasti kansakoulun pihaan sousi.

Kesäajan opinahjo maja oli matkaväen.
Tervapääskyt kaartelivat kukkuessa salon käen.
Kesäyön makeasti saimme kohta nukkua.
Aamu koitti, matka jatkui kohti Suomen Turkua.
Vaan alaspäin vei jyrkkä mäki, päällystetty soralla.
Käsijarrun toimintaa nyt isä päätti kokeilla.
Etupyörä lukkoon meni, hauskaa oli pojasta.
Minä pensasaitaan pääsin, isä kömpi ojasta.
Olli Palosaari

 

Hidas, mutta kankea alku

Marraskuussa 1986 muutin Saloon töihin. ”TÄÄ se on oikea kaupunki!” ajatteli maalaistyttö ja alkoi suunnitella vapaa-ajan harrastuksia.
Rakastan uimista: Uimahalli remontissa.
Elokuviin: Toisella näyttämöllä elokuvia tyyliin Liftari kakkosta ja toisella jotain Moottorisahamurhaaja nelosta.
Diskoon: Kokeilin fiinimpää; siellä vain tuijotettiin. Kokeilin kansandiskoa: Ehkä tästä jotain jo tulisikin.
Sunnuntait keskustassa olivat aavemaisen hiljaisia. Onneksi Pollekahvila aukesi joskus puoliltapäivin, että sai edes jotain syötävää.
Kuukausi kuukaudelta elämä kuitenkin avartui ja kaveripiiri karttui. Uimahallikin avattiin, ja leffateattereihin ihan oikeita elokuviakin. Eihän Salosta mitään sykkivää cityä ole vieläkään tullut, mutta turvallinen pikkukaupunki kuitenkin. Piti vaan jaksaa uskoa.
Sitä uskoa tarvitaan nytkin – aina on notkosta noustu!
Ulla Järvi

Pohjankartanon koulussa

Kuusikymmentäluvun loppupuolella sain syvällisempää oppia maanviljelyksestä Perniön Kotaladossa.
Ensimmäisen vuoden olimme kartanon renkejä. Hoitelimme lehmiä, kaivoimme ojia ja kaadoimme tukkipuita. Tietysti viljelimme peltojakin, kylvimme ja niitimme. Hevosilla ajelimme metsässä ja pellolla. Moni pelkäsi hevosia, varsinkin Lentoa, määrätietoista oria. Sattui ja tapahtui. Kuivurikin meinasi palaa, kun ukkonen katkaisi sähköt. Samana iltana harjoittelimme käsinlypsyä. Lehmät olivat enemmän kuin yllättyneitä puuhailustamme.
Toinen vuosi oli teoriaopintoja. Tunnen edelleen minimitekijän lain, kanan anatomian ja nelitahtimoottorin toimintaperiaatteen. Hyödyllisiä oppeja, sillä niitä olen voinut soveltaa työssä ja harrastuksissa puolen vuosisadan ajan.
Maanviljelijä en ole ollut koskaan, vain maanviljelijän poika, joka on saanut vakavan riippuvuuden multasormisuuteen.
Jorma Aaltonen

Minä ja varis

Kauppaan menossa Esterinkadulla polkupyörällä.
Edellä meni varis tiellä.
Pysähtyi riippusillan päähän, nokkimaan suolan muruja.
Oli keskellä tietä.
Mene nyt pois edestä.
Ei totellut.
Ajan päälles jos…
Olin jo ihan liki siipeä, lähti sentään.
Matkani jatkui yli joen. Sinne oli jo variskin ehtinyt.
Varis taas ihan rauhassa keskellä siltaa.
Sanoin jokos taas uhmaat? Ajan kyllä päälles.
Pysähdyin. Rantakatua tuli mies ja kysyi:
Puhuksää tolle linnulle?
Juu, vastasin.
Mies katsoi minua ja sanoi et sinähän olet Meeri.
Entinen työkaveri vuosikymmenien takaa.
Muisteltiin hetkinen. Varis lensi menojaan ja minä jatkoin matkaani.
Harmittikin hiukan, kun olin kulkenut variksen ruokapöydällä, uhkaillutkin vielä.

Meeri Salokannel

SsSsSs

Ssss, kuului ääni hiljainen. Käännyn jotta näkisin sen.
Hämärä jo saapunut on, heijastuu kuitenkin valo kuutamon.
Ssss, kuului ääni uudestaan, kuka siellä oikein suhahtaa.
Tupsun näen takaa tyynyjen, mietin kuka mahtaa omistaa sen.
Ssss, kuulen kikatuksen, on tainnut herätä pieni tyttönen.
Kello keittiössä yhden lyönnin lyö, kohta taitaa olla jo keskiyö.
Ssss, kuulen taas äänen sen, pienen tytön suhahduksen.
Mitä lie tyttö touhuaa, kun hiljaa suhahtaa.
Sss, kuuluu naurahdus, mahtaa tytöllä olla mukanaan nalle uus.
Hiivin hiljaa lähemmäs, etten tytön leikkejä keskeyttäis.
Nyt tiedän äänen sen, se on kahahdus sanomalehden.
Katsoo tyttö lehteä Salon Seudun Sanomien, nalle sylissään nukkuen.

Minna Veijanen

Sedän sanat!

Setäni ei elänyt satavuotiaaksi asti. Hän eli muutaman vuoden vähemmän ja koki myös sodan julmuuden. Salon suunnalta hän muisti monia tarinoita nuoruudestaan. Kertoi myös kuinka elämä muuttui nopeasti aikuisuudeksi ja liian äkkiä vanhuudeksi.
Mutta muisti kertoa vielä vanhanakin Salon hienoista asioista. Oli Uskelanjoki ja upea Halikonjoki. Niissä he uivat nuorina. Ja kalastivat pentuina. Liekö totta vai liioittelua ollut?
Hän muisti aina sanoa, että älä pudota palloa isona poikana. Silloin se kuulosti höpöltä, mutta vanhempana ymmärsin ettei se liittynyt mitenkään peleihin eikä leikkeihin. Se tarkoitti, että pitää olla kunnolla ja elää järki päässä. Yritän sitä aina välillä muistaa noudattaa.

Pertti Matilainen

Työmatka pyöräillen

Kerronpa takavuosien keväisestä työmatkasta kotoani Salaisista Saloon.
Nousin aamulla polkupyörän selkään ja aloin polkea kohti päämäärää. ”Insinöörinkuopat” ja pikkukivet vähän hidastivat kulkuani, kohta kuitenkin olin Kaarnan ahteessa, josta ajoin ”Rintteenmäkeen”. En viitsinyt ajaa Ristikedon ja Myllymäen ahteen kautta, sillä Turuntie olisi sateen jäljeltä ihan kuravelliä.
Rintteenmäen kautta ja edelleen siitä Joensuun makasiinin vierestä oli matkakin lyhyempi. Yksi ohi ajava auto kuitenkin heitti kurat päälleni siinä Kalle Suvannon kaupan kohdalla. Se kauppahan oli Joensuun kartanoon vievän tien ja Turuntien risteyksessä, siinä Nygrenin puutarhan vieressä.
Jatkoin edelleen Turuntietä ja vähän Asemakadun jälkeen käännyin kauppaliikkeiden Hurstin, Häklin ja Salon Lihan pihaan.

Jorma From

Eikä bussi Somerolle koskaan aja ojaan

Suihkun raikkaana, posket punaisina jännityksestä.
Helsingintien piennarta Salontien risteyksestä Esakalliolle.
Dingon sävelet kuuluvat jo kauas.
Seuraavana lauantaina Kuisman kohdalta peukalokyydillä tutun pojan autoon.
Ämyrillä Reijo Taipaleen laulu kuuluu vaimeana parkkipaikalle auton viereen.
Talvella poika hakee jo kotiovelta.
Salontietä Teeriharjulle.
Kake Randeliinin tahtiin askeleet sopivat toisiinsa.
Juhannuksena Jaana Viitamäki laulaa Somerniemen punaisista lumpeista, kun on ensin sanottu tahdon ja pappi siunannut yhteisen matkan.
Lokakuussa Salontietä nopeusrajoituksia hipoen Saloon sokeritehtaan tuoksuun synnyttämään maailmaan pieni pellavapää.
Elämä kulkee kulkuaan.
Esiintyjät vaihtuvat.
Musiikki muuttaa muotoaan.
Satumaa, Esakallio, Ämyri, Teeriharju, Helsingintie ja Salontie pysyvät ja yhdistävät ihmisiä.

Marika Skytte

Soisin Salon olevan arvojensa mukainen kaupunki

Asiakaslähtöinen, rohkea, vastuullinen ja oikeudenmukainen. Kaupunki, jossa asukkaat ovat mukana vaikuttamassa, saavat äänensä kuuluville, jossa heidän aloitteitaan kuullaan ja niihin reagoidaan.
Soisin kaupungin tarjoavan mahdollisuuksia eri-ikäisille kuntalaisille osallistua, olla mukana ja elää arkeaan virikkeellisessä, kannustavassa ja motivoivassa ympäristössä.
Soisin, että kaupungin kiinteistöt olisivat kunnossa, ilmanvaihdon kanssa ei säästettäisi, ja tilojen rakentaminen, kunnossapito ja huolto tehtäisiin huolella, rakennusterveyttä ja ihmisten terveyttä vaalien.
Soisin, että epäkohtia saisi nostaa esille, esittää ratkaisuja ja vaihtoehtoja, keskustella asioista asiallisesti, muistaa että voimme olla parempia ottamalla opiksemme ja oppimalla virheistä. Tosiasioiden myöntäminen on viisauden alku, sen soisin kiinnitettävän huoneentauluksi kaikille.

Elina Seitz

Salo lapsen silmin

Kysyin töissä lapsilta,
mistä pidät Salossa?
– ”Voin talvella mä luistella.”
– ”Oon laskenut myös mäkeä.”
– ”Me oltiin Vuohensaaressa
ja saatiin sieltä kaloja.”
– ”Söin jätskin iltatorilla.”
– ”Mä näin raketteja taivaalla.”
– ”Me tehtiin kerran maja metsään
ja syötiin siellä eväitä.”
– ”Se valopuu siel torilla
on tosi kaunis katsella.”
– ”Me lasketeltiin Teijolla
ja kesäl oltiin siel uimassa.”
– ”Tää on kiva paikka asua,
kun kaikki on niin lähellä.”
– ”Mä tunnen tosi monta täällä
ja moikkaan niille kaupassa.”
– ”Me saatiin kerran apua,
kun auto sammus valoissa.”
– ”Tääl on niin kivoi ihmisii!”

Voi jospa kaikki nähtäisiin
tää kaupunki kuin lapsetkin,
niin oltais ehkä onnellisii!

Anna-Liisa Laine

Sattumalta saneltua seutukunnastamme!

Soi Salossa sointuisat sävelet –
sopii synkkyyden syvyyksiin sukeltaa!
Siispä somat sanat sommittelen,
suustani sepitykset suollan.

Salon seudulle sopii sinunkin saapua –
Särkisaloon soutaen,
Suomusjärven suuntaan suhaten,
Sampaan seutuville sompaillen.

Sillankorvassa seppä seisoo,
sieltäpä syntyi Salora.
Sen sorveista säteili siunausta Salolle:
salskeaa sakkia Salonkadulle,
sopuisat serkut Sirkkulaan,
somat siskot Sorttilaan saakka.

Satakoskelta Saarenkylään samoamme,
seuraavaksi Skoilasta Suomenkylään,
Saurun saarnet, Salitun soinnut,
sukupolvet Susi-Saaresta Sapalahteen.

Sopii suunnitella saalista:
silakkaa, salakkaa Strömmasta,
Sahajärveltä särkiä, Suolopista sieniä,
suurempaa saalista Salaisista.

Samalla samotaan suot –
siellä saniaiset, suopursut, sammaleet.
Sydän sykkii soljuvasta Salmesta,
sielu syttyy sinivuokon sipaisusta,
soreasta syksyn säästä.

Sisukkaasti, sopuisasti seuraavakin satavuosi!

Hanna-Maija Saarimaa

 

Autokoulussa

Olin 60-luvulla oppilaana maanviljelyskoulussa Perniössä, ja meillä oli mahdollisuus suorittaa autokoulu Salossa.
Sovittuna iltana Peisan Bedford tuli koululle, ja lyhyen haastattelun jälkeen olin ohjauspyörän takana. Opettaja totesi, että traktorimies on sopiva matka-ajoon.
Päästiin Saloon, ja ajelin sen oppitunnin keskustassa. Niin se lähti käyntiin. Peruutukset ja mäkilähdöt harjoiteltiin Uskelan kirkon lähellä. Sen ajan keskusta oli liikenteeltään täysin erilainen, kun valtatie meni keskeltä kylää, ja kuorma-auton kanssa liikenteen sekaan pääsy oli aika työlästä.
Opit testattiin insinööriajossa, ja kaikki meni hyvin. Ainoa huomautus oli, että olin liian varovainen, kun Helsingintiellä odotin vasemmalle kääntymistilaa. Siitä huolimatta sain todistuksen käteeni. Oli se juhlava tunne!

Jorma Aaltonen

Koiraihmisten Salo

Mää ja mun ukko ollaan koiraihmissii. Meil on tietty koiraki, Pyry nimeltäs.
Me asuta Hakalanpellol ja siel on sit kauhiaste koirii. Mones talos on yks, mut monel useampki. Yhrel jopa viis, mut hyvi hää niitte kans näyttä pärjäävä.
Se on sit hauska mite koira saa mone hymy huulil. Yleensä vaa mennä mölleinä etteskäsi ja kytätä maat.
Ykski pappa rollas kans tervehtis jo kaukka, ei muu, mut koira. Pyry tykkäs, ku sai rapsutuksii keske lenki.
Tääl o hyvä mahrollisuuret ulkoilla koiran kans. Kiitos pyöräteitte, joit on tosi paljo. Ja toi ohikulkutien valli on kans kiva paikka. Koirakansan suures suosiossa.

Taina Merikko

 

Salkkari satavee

Sus siunatkoon, siellä se sanottiin, sivulla seitsemän selvällä suomenkielellä.
Siitä sitten selvittelemään saisinko sataa sanaa syntymään sataveebileiden suunnittelusta.
Saakeli soikoon, soittaisinko saunapalviin saisiko sieltä sapuskaa suurellekin sakille? Sanoivat sen sopivan. Samoihin syöminkeihin sukuni superherkkua sianpääsylttyä, sain sanottua. Sikahyvää!
Sitruunaisella simalla skoolataan samppanjalaseista, sitten siirrytään sahtia siemailemaan. Sydämenmuotoinen suklaakakku serveerataan Salonkipaviljongissa.
Siitä se suttaantuu! Sanomattakin selvää sunnuntai sopii suurellekin seurueelle. Soittajat soittakoon sarastukseen saakka. Sateen sattuessa sisätiloissa. Sen seitsemän seikkaa setvittävänä. Salosta saa sitä suosittua suomalaista superfoodia, suussasulavia suolakurkkuja smetanalla.
Sokeritehtaan (siirtyi sittemmin Säkylään) sulotuoksua syksyisin silloin seitsemänkymmenluvulla saatiin sietää…
Siinä se. Siniristilippu salkoon.
Saulillekin soitin, sanoi saletisti saapuvansa!

Katariina Lammervo

Sydämeltään salolainen
on tää savolainen nainen.
Oli koti lämmin Vaskiolla
siell´ rauhaisa ja hyvä olla.
Mies vierellä , ja koiraa monta,
oli elämä ihmeen huoletonta.
Kiehtoi kirjoittelu, teatteri,
laulamaankin veti veri.
Harrastuksiin pääsin mukaan,
kaikki sujui myötäsukaan.
Työt maistui, olin kaupan kassa
ja aamuyöt lehtiä jakelemassa.
Meren läheisyys Salossa ihastutti,
kesäisin suorastaan hullaannutti.
Vuohensaaren kupeesta irtosi venho
siinä hetkessä taianomainen tenho.
Vanha moottori prutkutti rauhaisasti
vesitie vei monesti Sauvoon asti.
Tutun saaren kupeessa ahvenet paistui
hartain mielin nautimme, ne todella maistui!
Koitti yllättäin aika: mieheni lähti,
hän lienee nyt taivaalla tuikkiva tähti.
Pois muutin tutuilta tanhuvilta,
teitä muistelen, ystävät, jokainen ilta!

Tuula Lindroos
Mäntyharju

 

Naisia

Salo on noin 52 800 asukkaan kaupunki Lounais-Suomessa. Se kuuluu Varsinais-Suomen maakuntaan. Näin toteaa Wikipedia. Salo on kuitenkin paljon muutakin, mopoautoletkaa ja merta. Salossa ei ole rumia teitä eikä loputtomia liittymiä, vaan Engelin suunnittelema Uskelan kirkko. On iltatoreja, kartanoita, idyllisiä ruukkikyliä, kirjasto ja saaristoa. Salolaiset olkaa ylpeitä. Teidän on kirjailija Marja-Leena Mikkola ja Taidemuseo Veturitalli. Ja nainen, joka hortoilee kadulla ilman takkia ja käärii tupakkaa. Hänkin on teidän. Ja kulkee kohti rannikkoa. Pyrkii lähemmäksi merta hipelöiden amfetamiinia farkkujensa taskusta. Pysähtyy. Myöhemmin uutisoidaan, että nainen on kurottanut kellastuneilla sormillaan aaltojen välistä kuin lentopalloilija verkkoa. Kohti niitä, jotka ovat kulkeneet ohi.

Laura Finska

Hetket ennen puoltapäivää

Päivän ohjelmaan kuului käynti naapurikylässä. Körötellessämme kohti määränpäätä oli aamun sininen hetki juuri vaihtunut tammikuisen talvipäivän usvan peittämään harmauteen, jota valaisi hentoinen vastasatanut pakkaslumi. Verkkaisesti nouseva aurinko ei kyennyt saamaan säteitään maasta nousevan sumun läpi.
Koivut kurkottivat tien reunassa kiemuraisia oksiaan kohti korkeutta, ja kuusten lumen peittämät oksat taipuivat hentoon kumarrukseen kulkureitin läheisyydessä.
Jänis loikki sänkipellon yli kohti metsänreunan taloa. Liekö se unelmoinut nuoren omenapuun maukkaasta rungosta? Sen reittiin risteytyivät ketun jäljet lumessa.
Tienvarren tuvat olivat valaisseet pirttinsä ja pihansa tunnelmaa luovilla jouluvaloilla. Niiden lämpö ja kutsuvuus oli aistittavissa autoon asti.
Kulkijan arjen kruunasi lumisen talvipäivän kauneus.

Hanna Veikkolin

 

Yletyin muistokuusen latvaan Alhaisissa

Sata vuotta sitten isovanhempani elivät vielä erikseen Salon seudulla.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö syntyi Salon Alhaisten seudulla 70 vuotta sitten.
Synnyin 1960-luvulla Salon kaupunkiin hylätyn väestönsuojan tienoilla, jonka läheltä rautatietunnelia on suunniteltu kirkonmäen Alhaisten puolelle.
Alhaisiin muutin Suomen täytettyä 50 vuotta – yletyin silloin kerrostalon pihan itsenäisyyden muistokuusen latvaan. Lähimetsän rinteeltä näkyi Salon kaupunkialueen takaa Rappulan metsää, jossa kerrostaloja rakennettiin alueella, jonne presidentti Niinistö oli lapsena muuttanut.
Rappulaan muutin, kun presidentti Niinistö asui kansanedustajana Salon urheilukentän lähellä perheineen.
Salon seudulla on enää harvakseltaan 100-vuotiaita puita. Istutin pienen kuusen syksyllä 2017 Suomen 100-vuotismuistoksi Salon Seudun Sanomat -lehden muistuttamana.

Lasse Reunanen

 

Kilpailun ensimmäisen tekstin kirjoitti Salon kaupungintalolla infopisteessä työskentelevä Hanna Bastman-Sjöberg. Hän tarkkailee Saloa ja salolaisia kaupungintalon aulassa.

Hanna Bastman-Sjöbergin Sata sanaa julkaistiin 2.1.2019 Salon Seudun Sanomissa. Kuuntele videolta, miten hän asetteli sanansa!

 

Näin osallistut:

  • Kuka tahansa voi osallistua. Kilpailuaika alkaa heti ja jatkuu 22.12.2019 asti.
  • Tyylilajinsa ja aiheensa voi valita vapaasti, kunhan se sopii teemaan ”Sata sanaa seudulta”.
  • Kirjoitus koostuu otsikosta ja tekstiosasta, joiden yhteismitta on sata sanaa. Sanat lasketaan, ei välimerkkejä.
  • Kirjoituksia julkaistaan juhlavuoden aikana Salon Seudun Sanomien kulttuurisivuilla ja verkossa.
  • Kaikkien osallistujien kesken arvotaan pitkin vuotta Saloon linkittyvää kaunokirjallisuutta.
  • Kirjoitukset julkaistaan tekijän nimellä, ei nimimerkillä.
  • Vuoden lopussa SSS:n toimitus valitsee parhaan tekstin, jonka kirjoittaja palkitaan sadan euron kirjakauppalahjakortilla.

 

  • Kirjoituskilpailun ensimmäiset voittajat arvottiin huhtikuun alussa. Arpaonni suosi Hanna-Maija Saarimaata, Hanna Veikkolinia ja Elina Seitziä.
  • Palkintona oli Lauri Hollménin, Esa Jyrkkiön ja Reijo Nordellin teos Salon sillankorvan kauppapaikan vuosisataisia vaiheita. Palkintoja jaetaan lisää myöhemmin tänä vuonna.
  • Toiset voittajat arvottiin kesäkuussa. Tällä kertaa jaossa oli Leena Savikon toimittamat Salon seutu ja Salon seutu II -kirjaset, joihin on koottu salolaisten muistoja Vuohensaaresta, Kivasta, Moisionkoskesta, Kärkän juhlista, Nohterin ja Kärjen talosta, iltatorien alkuajoista ja vanhasta kaupungintalosta. Onnetar suosi Ari Lainetta ja Kaarina Tiihosta.
  • Lokakuussa onnetar suosi Jaana Laaksoa. Hän on lähettänyt kilpailuun jo useita tekstejä. Laakso sai A-L Hirviluodon kirjoittaman teoksen Salon esihistoria.