Sotainvalidi Kauko Aaltonen uusi ajokorttinsa 95-vuotiaana ja lähtee Linnan juhliin

0
Kauko Aaltonen on virkeä 95-vuotias monialayrittäjä, joka astelee Linnan juhliin itsenäisyyspäivänä. Rakas harrastus, petanque on täyttänyt Kauko Aaltosen ja hänen vaimonsa Elvin palkintokaapin.

Aaltonen arvostaa, että erityisesti maaseudun veteraaneja on kutsuttu tämän vuoden juhlaan.

Päivittäin autoileva Kauko Aaltonen täytti tammikuussa 95 vuotta. Lääkäri kirjoitti miehelle lääkärinlausunnon, jonka perusteellatämäsai ajokorttiinsa viisi vuotta lisää ajoaikaa.

– Tulet sitten 2024 taas uusimaan, oli katsastuskonttorilla toivotettu.

Aaltosella on aina ollut perusloimaalaiseen tapaan saappaat syvällä savessa ja kädet täynnä työtä. Se lieneekin yksi pirteyden ja pitkän iän salaisuus, jatkuva liikkeellä olo. Tälläkin hetkellä Aaltosella on pieni pintaremonttiprojekti työn alla. Sen verran myönnytyksiä mies on itselleen antanut, että toi työmaalle pedin lepotaukoja varten.

Maanviljelijäperheen toiseksi vanhin lapsi Kauko syntyi Haaralla vuonna 1924. Sisaruksia oli kaikkiaan viisi, heistä kolme poikaa ja kaksi tyttöä.

Lapsuuttaan Aaltonen kuvailee vanhan ajan tyyliseksi, tavanomaiseksi lapsuudeksi maaseudulla, jossa lapset kasvoivat kurissa ja kyläily toisten luona oli harvinaista.

Nyt, vuosikymmenien jälkeen, Aaltonen sai sellaisen kyläilykutsun, josta hän ei aio kieltäytyä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja hänen puolisonsa rouva Jenni Haukio kutsuivat sotaveteraani Aaltosen itsenäisyyspäivän vastaanotolle Presidentinlinnaan.

SE, ETTÄ Linnan juhliin on kutsuttu tänä vuonna sotaveteraaneja etenkin maaseudulta, lämmittää 67-vuotiaana eläkkeelle jääneen Aaltosen mieltä. Hän kun on, ja tulee aina olemaan, maalaisjärjellä ajatteleva maaseudun mies.

Aaltonen suoritti 13-vuotiaana loppuun kansakoulun, minkä jälkeen hän ryhtyi auttamaan kotitilan töissä täysipäiväisesti.

– Siinä tuli maanviljelys ihan kantapään kautta tutuksi, isänsä apuna 20 hehtaarin tilasta huolehtinut mies toteaa.

Vuonna 1948 Aaltosesta tuli itsenäinen viljelijä, sillä sinä vuonna hän avioitui ja pääsi vaimonsa kotitilalle isännäksi. Isä muisti vastavihittyä paria 3-vuotiaalla ruunalla, joka oli verraton apuri silloisessa maanviljelyksessä.

Avio-onnea ei kestänyt pitkään, sillä vaimo menehtyi vuonna 1954. Aaltonen jatkoi tilan pitoa yksin samalla autellen omalla kotitilallaan. Vuonna 1962 hän päätti luopua karjanpidosta, lopettaa ruunan ja ryhtyä yksinyrittäjäksi.

IDEOIVA yrittäjä suunnitteli ja rakensi, ajoi puita ja sahasi kenttäsirkkelillä sekä pärehöylällä. Häntä voi kutsua todelliseksi monialayrittäjäksi.

Vuodesta 1944 vaivannut keuhkovamma ei suuremmin haitannut työn tekoa mutta oli viedä hengen. Heinäkuussa rintamalla haavoittunut Aaltonen joutui makaamaan ensin kuukauden kenttäsairaalassa, sitten jouluun asti Vaasan sotasairaalassa.

– Eivät uskaltaneet siirtää minua, mutta salaa joskus nousin jaloittelemaan. Matka Vaasaan piristi, mutta sitten se oli taas makaamista.

Ensimmäisestä liitosta Aaltosella oli yksi poika, jonka Aaltonen joutui saattamaan haudan lepoon vuonna 2015. Samana vuonna kuolivat myös Aaltosen kummatkin siskot. Vuosi oli synkänlainen.

NUOREMPI poika Juha syntyi vuonna 1975. Tanssikaveri Elvin kanssa oli avioiduttu vuotta aiemmin.

– Se oli pyhäinmiestenpäivän aattoilta vuonna 1969 ja Loimaan Seurahuone, Elvi Aaltonen muistelee.

– Ei siitä sen enempää seurannut, tai seurasi kyllä, mutta välissä oli pari kolme vuotta, Kauko Aaltonen jatkaa.

Elvi oli jäänyt Kaukon mieleen pyhäinpäivän pimenevässä illassa. 70-luvun alussa, eräiden Hirvihovissa pidettyjen tanssien jälkeen, Aaltonen tarttui puhelinluetteloon ja päätti ottaa yhteyttä Puiston Elviin. Sukunimen hän tiesi, mutta etunimestä ei ollut varmuutta. Sattui tuuri ja heti ensimmäinen puhelinnumero oli oikea.

Kummallakin, Kaukolla ja Elvillä, oli jo elämää takanaan, mutta yhdessä pariskunnalle urkeni ihan uusi, yhteinen ja vauhdikas polku. Urheilullinen parivaljakko on ollut mukana perustamassa nyt 30 vuotta täyttävää Loimaan Petanqueseuraa sekä Haaran–Onkijoen kyläyhdistystä.

Juhan kanssa kierrettiin läpi kalastuskisat ympäri Suomen, etenkin talvipilkit. Yläneen Pyhäjärven rannalla sijaitseva, Sotainvalidien veljesliiton Veljesranta on Aaltosille rakas paikka. Vapaa-ajanviettopaikan tulevaisuus on vaakalaudalla, sillä sotainvalidien toiminta on loppumassa.

– Olin eilen piirikokouksessa Turussa, jossa päätettiin, että Loimaan osaston toimintaa jatketaan vielä kaksi vuotta. Ennen piirin tavoite oli se, että vuoteen 2019 kaikki toiminta lopetetaan, mutta kolme osastoa jäi jatkoajalle.

LOIMAAN seudun sotainvalidit on Aaltoselle rakas yhdistys. Hän kokee merkitykselliseksi sen, että pääsee edustamaan paitsi sotaveteraaneja myös nimenomaan -invalideja Linnan juhliin.

Elvi Aaltoselle päivä olisi turhan raskas, joten saattajaksi lähtee Juha. Miehet suuntaavat sitä ennen pukukaupoille.

– Kyllä minulla olisi puku, mutta olen laihtunut 6–7 kiloa, ja vanha puku on turha avara, Aaltonen harmittelee.

Niinistöstä miehellä ei ole sen kummempaa mielipidettä, kuten ei nykymenosta muutenkaan. Aaltonen lukee päivittäin lehtiä ja haluaa pysyä asioista perillä, mutta pitää vanhan miehen vaikutusmahdollisuuksia sen verran vähäisinä, että ei jaksa liiemmin murehtia enää mistään.

– Eläke on riittänyt leipään ja perusasiat ovat kunnossa, oli korkeammalla tasolla sitten mitä hyvänsä. Ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan, se on arvoitus.

Juttu on julkaistu alun perin Loimaan Lehdessä. Kirjoittaja Katriina Reijonen. 

 

Presidentinlinnan itsenäisyyspäivänjuhliin lähtevät Risto Nikkonen ja Lauri Lamppu nostavat maljan itsenäiselle isänmaalle.

Sotainvalidi Lauri Lamppu lähtee Linnaan Laitilasta:”Lähdetään, kun tuli luvattua”

 

Sotilasvalansa innokas suojeluskuntalainen vannoi Raatteentiellä kaksi päiväätalvisodan syttymisen jälkeen.

Laitilan Terveyskodissa vakinaisesti asuvalla sotainvalidi Lauri Lampulla on tulevan jouluaaton aattona eli 23.12. isot juhlat. Virkeän kahden sodan veteraanin ikämittariin pyörähtää tuolloin tasan sata vuotta. Esimakua juhlista Lamppu saa kuitenkin jo reilut pari viikkoa aikaisemmin, kun hän pääsee kättelemään tasavallan presidentti Sauli Niinistöä ja rouva Jenni Haukiota presidentinlinnan perinteisiin itsenäisyyspäivänjuhliin.

SEN AIEMMAN juhlapäivän kunniaksi Lamppu halusi ottaa jo etukäteen konjakit seuralaiseksi linnanjuhliin lähtevän vävynsä Risto Nikkosen kanssa.

– Linnaan lähdetään, kun kerran tuli niin luvattua. Pitää käydä katsomassa, millaista möyhötystä siellä oikein pidetään ja täytyy kait sitä booliakin vähän maistaa, sanoo Lamppu paljonpuhuva pilke silmäkulmassaan.

– Lauri on kautta aikojen vasta toinen meidän veteraaniasukkaamme, joka on kutsun presidentiltä saanut. Aiemmin siellä on ollut Rauno Ruuhi tyttärensä kanssa. Voitte olla varmoja siitä, että koko Terveyskodin henkilökunta on itsenäisyyspäivänä television ääressä katsomassa, kun kunniakansalaiset pääsevät kättelyvuoroon, puuttuu Terveyskodin johtaja Marianne Rapala keskusteluun.

Lauri Lamppu kesällä 2019 Sakkolan sankarihaudalla.

MENETETYSSÄ Karjalassa sijainneesta Sakkolan kunnasta lähtöisin olevan ja tarkemmin vielä Ojaniemen kylän Mönkölammen rannalta lähtöisin olevan Lauri Lampun tie talvisotaan alkoi 2.9.1939, kun hän liittyi vapaaehtoisena armeijaan ja viestikomppaniaan. Sotilasvalansa innokas suojeluskuntalainen vannoi Raatteentiellä 2.12. eli kaksi päivää sodan syttymisen jälkeen.

– Se oli toisaalta aika mukavaakin aikaa, vaikka siellä aina pelkäsikin. Meidät komennettiin Suomussalmelle ottamaan linjaa avanneita venäläisiä vastaan. Liikuimme paljon suksilla vihollisen sivustassa tiedustelutehtävissä venäläisiä samalla häiriten, Lamppu muistaa.

Lamppu haavoittui lievästi jo talvisodassa, mutta 8. helmikuuta 1942 Valkearannassa sattunut jatkosodan aikainen haavoittuminen oli kaikkea muuta kuin lievä. Luotisuihku osui alavatsaan, mutta taistelutoveri onnistui vetämään hengestään kamppailleen miehen turvaan.

– Minut lähetettiin Tukholman Karoliiniseen sairaalaan, missä meni kaikkineen toista vuotta. Muun muassa virtsaelimet rakennettiin käytännössä uudelleen. Siinä tilanteessa lantion ja alaraajojen ampumahaavat tuntuivat pieneltä ongelmalta.

– Ruotsalaiset pyysivät jäämään sinne, mutta minä halusin kotiin. Joskus jälkikäteen olen kieltämättä miettinyt, että olisi ehkä pitänyt tehdä toisin, selvittää Lamppu.

”Liikuimme paljon suksilla vihollisen sivustassa tiedustelutehtävissä venäläisiä samalla häiriten.”

LAMPUIN PERHEESTÄ oli sodassa samaan aikaan kolme veljestä. Laurin isoveli Yrjö selvisi haavoittumatta, mutta sankarivainajan kohtalon saaneen pikkuveli Tuomaksen viimeinen leposija löytyy Sakkolan kirkonmäen sankarihaudasta.

– Se oli Tuomaksen osalta kerralla selvä peli. Hän käveli Kiestingissä suoraan venäläisten eteen ja ampuivathan ne sen siihen paikkaan, Lamppu huokaa.

– Kävimme viime kesänä laskemassa vävypojan ja omahoitajani Susanna Vuoren kanssa kukat Sakkolan sankarihaudalle. Se oli tunteellinen hetki, hän jatkaa.

Lauri Lamppu on asunut Laitilan Terveyskodissa jo vuodesta 2008. Takana Terveyskodin johtaja Marianne Rapala.

RAJAN TAAKSE jääneessä Karjalassa Lauri Lamppu on käynyt useammankin kerran. Yksi kerta päättyi putkareissuun, kun Sakkolaan paikallisella taksilla yrittänyt seurue kohtasi venäläisiä sotilaita.

– Kotitalosta ei ole enää mitään jäljellä. Nyt niitä maita hallinnoi paikallinen kasvinviljelijä Slava, joka kutsui luokseen kyläänkin ja ensi kesänä on tarkoitus mennä uudelleen, ilmoittaa Lamppu.

– Pari kertaa pääsin käymään vanhassa kansakoulussani, jossa toimi Leningradin puhelinosuuskunnan lasten kesäsiirtola. Sinne vietiin paljon muun muassa erilaista askarteluun soveltuvaa käyttötavaraa tuliaisiksi.

SODAN JÄLKEENLauri Lamppu hakeutui Jyväskylään laivayhtiön töihin, mutta varsinaisen elämäntyönsä hän teki Valkeakoskella Yhtyneiden paperitehtaan turbiininkäyttäjänä. Valkeakoskella tutuksi tulivat myös urheiluriennot, etupäässä nyrkkeily ja ampumahiihto. Nyrkkeilyssä Lamppu on kansainvälisen tason tuomari.

– Hiihdossa pärjäsin muille vielä jotenkuten, mutta Hakulisen Veikko meni menojaan, hän naurahtaa.

LAITILAN Terveyskotiin Lamppu tuli Raisiosta, minne hän muutti voidakseen olla lähempänä tyttärensä Riitan perhettä. Riitta Nikkonen on Sotainvalidien Veljesliiton Raision-Maskun osaston puheenjohtaja ja hänen miehensä Risto Nikkonen vetää puolestaansotaveteraanien Raision osastoa.

Juttu on julkaistu alun perin Laitilan Sanomissa. Teksti ja kuvat: Asko Tanhuanpää.