Torakat valtaavat talon – lue Tommi Aition elokuva-arvostelu Parasitesta

1
Edustuskodin idylli särkyy Parasitessa kun parempaa elämää etsivät “puolikellarien” asukkaat valtaavat talon.

PARASITE (Giasaengchung, Etelä-Korea 2019). Ohjaus: Bong Joon-ho. Käsikirjoitus: Bong Joon-ho ja Jin Won Han. Kuvaus: Kyung-pyo Hong. Leikkaus: Jinmo Yang. Musiikki: Jaeil Jung. Pääosissa: Kang-ho Song, Sun-kyun Lee, Yeo-jeong Jo, Woo-sik Choi, So-dam Park.

Ohjaaja itse on kutsunut Parasitea komediaksi, mutta siinä tapauksessa Bong Joon-hon huumorintaju on niin viistoa, ettei se paljoa naurata.

Tavallaan tietysti Michel Houellebecqin kyyniset romaanit ja Luis Buñuelin porvariskuvaukset tai Pasolinin myöhäiskauden roiseimmat vedot voi tulkita komedioiksi nekin. Kaikki ne ovat samaa maata Parasiten kanssa, ja niissä kaikissa kyseenalaistetaan tapamme elää ja kokea maailma.

Parasiten loisia ovat hulppeaan edustuskotiin tunkeutuvat, puolittain maan alla asuvat ja makeampaa elämää janoavat huijarit. He ovat lauma torakoita valtaamassa aluetta, joka ei heille lainmukaisesti kuulu.

Mutta ohjaaja vihjaa myös talon omistajien olevan jonkinsortin syöpäläisiä, vaikka heidät esitetäänkin oikein sympaattisessa valossa. He ovat antiteesi tavallisille korealaisille ja epäilemättä vaurastuneet näiden kustannuksella.

Bong Joon-ho on aivan liian fiksu elokuvantekijä osoitellakseen sormella yhtään ketään. Hän ei kyseenalaista tunkeutujien moraalista oikeutusta teoilleen eikä sen enempää virittele mitään muodikasta kapitalismin kritiikkiä. Sen sijaan hän loihtii valkokankaalle armottoman karnevaalin ja jättää mahdollisten poliittisten johtopäätösten vetämisen Parasiten katsojan vastuulle.

Niitäkään ei ole mikään pakko katsojan tehdä, sillä Bong Joon-hon elokuvasta voi nauttia myös taiten rakenneltuna viihteenä, jonka mutkikkuuteen ei joka päivä tai joka vuosikaan törmää.

Vaikka palkintopöydät putsannut Parasite on kuin märkä saippua, jonka tosiolemuksesta ei koskaan saa pitävää otetta, on painotettava sen olevan jokaisen prenikkansa, kehunsa ja viisien tähtiensä arvoinen. Se on yksiselitteisesti mestariteos, jota ei selitetä puhki kovinkaan helposti.

Sitä sopii pitää myös käsikirjoituksellisena taidonnäytteenä, joka virtuoosimaisesti huijaa vastaanottajaansa lyömällä tiskiin aina seuraavan ja taas seuraavan tarinankäänteen, joka kääntää draamallisen kokonaiskuvion nurin niskoin.

Jutun ”outous” ei ole mitenkään itseriittoista tai poseeraavaa kuten Lars von Trierin tai Yorgos Lanthimosin elokuvissa kovin usein. Sen sijaan Parasiten viisto maailmankuva kehittyy orgaanisesti. Sen takia se myös on monin verroin vaikuttavampi kuin vaikkapa Lanthimosin kehutussa mutta pohjimmiltaan lähinnä vain itsetyytyväisessä The Killing of a Sacred Deer – elokuvassa (2017).

Vaari

Iso kiitos Salon Seudun Sanomien elokuva-arvostelija Tommi Aitiolle!

Hänen analyyttisiä ja hyvin perusteltulja arvostelujaan on ilo lukea! Hän kirjoittaa niin kuin asiat ovat. Ei turhia kaunisteluja, mutta ei myöskään turhia ylisanoja. Kiitos Tommi!