Vaiettujen isien jäljillä

0
Sotavankeja ja jälkeläisiä. Ivan Anashkin (vas.) paljastui vuosien etsintöjen jälkeen Ira Vihreälehdon isoisäksi. Keskimmäinen mies, Nikolai, saattaa olla Marko Laineen isoisä. Oikeanpuolimmaisen kuvan Ivan Buhtijarov kertoi vapauduttaan venäläiselle perheelleen, että hänelle jäi lapsi Somerolle.

Jatkosodan päättymisestä ja venäläisten sotavankien palauttamisesta Neuvostoliittoon on kulunut jo yli 75 vuotta. Silti vankien jälkeläiset etsivät sukulaisiaan nettisivujen ja lehtijuttujen avulla entistä näkyvämmin.

Miksi ihmeessä?

Selviä syitä ilmiöön on ainakin kaksi: aika käy vähiin, ja yleistyneiden dna-testien avulla sukulaisuus on yksinkertaista selvittää luotettavasti.

– Etsinnöillä on kiire. Tämä on sellaista tietoa, jota joka viikko häipyy pois, sanoo tamperelainen historiantutkija Ira Vihreälehto.

Vihreälehto etsi itse sotavanki-isoisäänsä vuosien ajan. Hän kirjoitti etsinnöistään Tuntematon sotavanki -teoksen (Atena 2016) ja jatkoi sotavankien tutkimista kirjassaan Kunnes rauha heidät erotti, Neuvostosotavankien ja suomalaisten suhteet jatkosodan aikana (Atena 2018).

Sotavankien jälkeläisten tarinoita yhdistävät vaikeneminen ja häpeä. Äidit eivät ole halunneet antaa jälkipolville mitään tietoa isän tai isoisän henkilöydestä, ja vihjeet ovat menneet heidän mukanaan hautaan. Viimeisetkin asioista jotain tietävät ovat erittäin iäkkäitä.

– Yksikin sotavangin jälkeläinen kuvaili, että tehtiin kaikki mahdollinen että äiti puhuisi, mutta lapiolla ei sentään päähän lyöty. Isän nimeä ei vaan voida sanoa. Jos naiset olisivat päässeet asian kanssa rauhaan, ehkä he olisivat voineet muistella rakastaan lapsilleen.

Salaisuudet ovat painaneet perheissä. Vihreälehdon haastattelemat sotavankien jälkeläiset muistavat erilaisen ilmapiirin ”toisessa mummolassa”, sukulaisten epämääräiset vihjailut ja täydellisen puhumattomuuden.

– Moni ei ole pystynyt edes aloittamaan isänsä etsintöjä, ennen kuin äiti on kuollut.

Lapsia myös annettiin pois, Vihreälehdon havainnon mukaan tyttöjä vielä useammin kuin poikia.

 

Sotavankeja asui Suomessa jatkosodan aikana noin 64 000. Osaa heistä pidettiin eri puolilla maata sijainneilla vankileirillä, osa oli töissä maataloissa valtiolle maksettavaa vuokraa vastaan. Salon seudun taloissakin heitä oli satoja.

– Näyttää siltä, että suurin osa lapsista on saanut alkunsa ihan sodan loppuvaiheessa. Moni on syntynyt 1944 tai 1945, jolloin sota oli jo ohi ja vangit palautettu. Kuri ja kontrolli ovat ehkä höllentyneet sodan loppua kohti, Vihreälehto miettii.

Sotavankien kanssa saivat lapsia tavalliset naiset. Eivät he kaikki olleet mitään hupakoita, kuten Vihreälehto muotoilee. Äideiksi tuli lottia, talon tyttäriä, naimisissa olevia, naimattomia, työläistaustaisia, suojeluskuntaperheiden naisia.

Isät puolestaan olivat Vihreälehdon näkemien kuvien perusteella komeita.

– Siten he ovat päässeet tietysti paremmin naisten kanssa tekemisiinkin.

Virallisen arvion mukaan sotavangit jättivät jälkeensä 300 lasta, mutta Vihreälehto uskoo heitä olevan enemmän. Hän on pelkästään omien tutkimustensa aikana puhunut useiden kymmenien vankien jälkeläisten kanssa.

Kaikki eivät myöskään välttämättä tiedä olevansa sotavankien sukua, vaan isäksi on voitu väittää sodassa kaatunutta suomalaissotilasta.

 

Yksi kenties alkuperästään tietämätön sotavangin lapsi syntyi Somerolla 75 tai 76 vuotta sitten. Häntä, lähisukulaistaan, etsii venäläinen Olga Vihreälehdon avustamana. Vihreälehdon kirjoittama etsintäkysely julkaistiin Somero-lehdessä joulukuun alussa.

Vihjeitä ei tullut ensimmäistäkään.

– Tämä on aika tyypillistä. Tekisi mieleni sanoa, että se johtuu siitä, että etsijä on venäläinen. Ajatellaan, että on parempi olla puuttumatta.

Toisin päin etsinnät onnistuvat helpommin, ja toimivin apukeino on yleensä sosiaalinen media. Vihreälehdon kokemusten perusteella venäläiset rakastavat rakkaustarinoita, ja kun vähän jokaisen suvussa on kadonneita henkilöitä, lähtökohta on erilainen.

– Siellä ajatellaan, että tosiaan, voisit olla sukuani. Että miksipä ei.

Olgan isoisä Ivan Buhtijarov jäi 29-vuotiaana sotavangiksi Karjalassa. Hän päätyi keväällä 1944 maataloustöihin somerolaismaatilalle, jossa ystävällinen nainen oli tuonut hänelle ylimääräistä ruokaa.

Kun Ivan palautettiin Neuvostoliittoon, nainen oli raskaana.

Sen jälkeen hän ei naisesta koskaan kuullut.

Samalla tavoin loppuivat kaikki suomalaisnaisten ja sotavankien suhteet, sanoo Ira Vihreälehto. Yhdelläkään rakkaustarinalla ei ollut onnellista loppua – vai olivatko nämä edes rakkaustarinoita?

– Mikä lopulta on rakkaustarina? On seksiä, ihastumista, hetken huumaa olosuhteissa, joissa voidaan olla huomenna kuolleita. Onko huumaava, kuukauden kestänyt suhde rakkaustarina? Nämä ovat onnettomia tarinoita: kaikki parit erotettiin toisistaan.

 

”Vaietun isoisän salaisuus selvisi.” Näin uutisoi Salon Seudun Sanomat marraskuussa 2011 Marko Laineen isoisän etsinnöistä.

Toisin kuitenkin kävi.

Laitilassa asuva Laine tiesi, että hänen isoisänsä oli venäläinen sotavanki Mustanmeren rannalta Kaukasiasta. Tämä oli ollut töissä maatilalla Uskelassa, ja etunimeltään Nikolai.

Sopiva isoisäkandidaatti, jutussa esitelty Nikolai Manshin ei mitenkään voinut olla Laineen isoisä. Laineen Venäjältä tavoittama Manshinin poika nimittäin tiesi kertoa, että Nikolailta oli jäänyt poika Suomeen.

Poika ei voinut olla Laineen isä Eero, sillä kun vangit luovutettiin jatkosodan päätyttyä Neuvostoliitolle, Eeron äidin Maire Laineen raskaus oli alkutekijöissään.

– Ei oikea Nikolai ole mitenkään voinut tietää pojasta, Marko Laine sanoo.

Laine on laskenut, että hänen isänsä on saanut alkunsa syksyllä 1944. Tuolloin Maire Laine oli töissä Hintsan talossa Uskelassa.

Samoihin aikoihin pelkästään Uskelan maatiloilla työskenteli yli 100 sotavankia. Joukkoon mahtui montakin Nikolaita. Yksi isoisäehdokas voisi olla Nikolai S, josta Laine oli saanut vinkin iäkkäältä salolaismieheltä.

Marko Laine googlaili aina silloin tällöin Nikolai S:n nimeä. Pari vuotta sitten tärppäsi: nettiin oli ilmestynyt asiakirja, jossa mainittiin Nikolai S:n sotaa edeltänyt asuinpaikkakunta. Se ei sijainnut lähelläkään Mustaamerta, vaan kaukana merestä keskellä Venäjää.

 

Uusien googlehakujen jälkeen Laine löysi paikkakunnalla asuvia ihmisiä, joilla oli Nikolain sukunimi.

Monien mutkien kautta hän sai yhteyden Nataliaan venäläisen sosiaalisen median palvelun OK:n avulla. Selvisi, että Natalia on Nikolai S:n lapsenlapsi.

– Sukulaiset olivat ihmeissään, sillä Nikolaista ei ollut kuulunut mitään sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt sotaan. Hänet oli neuvostoliittolaisissa papereissa merkitty kadonneeksi.

Sodan päätyttyä Nikolai oli palautettu Neuvostoliittoon, mutta hän ei koskaan ottanut yhteyttä vaimoonsa.

– Onkohan hänelle käynyt niin kuin melkein kaikille muillekin sotavangeille, eli hän joutui työleirille? Antautunut neuvostosotilas oli häpeä – sellaista ei oikeastaan tunnettu lainkaan. Onko käynyt niin, että hän on kuollut sotavankileirillä tai onko hänelle annettu määräys, ettei hänellä ole oikeutta palata kotiseudulleen, Marko Laine pohtii.

 

No, ainakin sain yhden perheen tietoiseksi, siitä että heidän omaisensa on ollut Suomessa sotavankina, Laine mietti viestittelyn jälkeen. Hänen isoisältään Nikolai S ei kuitenkaan vaikuttanut, mutta saipahan Laine OK-palvelussa kavereikseen liudan tämän sukulaisia.

Tapaus vaikutti loppuun käsitellyltä, kunnes Laineen silmiin sattui OK:ssa Natalian lapsenlapsen kuva. Lapsenlapsen isoisoisä on Nikolai S.

– Rupesin katsomaan että herraisä, tämähän on aivan poikani näköinen. Lähetin suvulle poikani kuvia, ja he ihmettelivät myös samannäköisyyttä. Joistain kuvista eivät omat tuttavani edes älynneet, että on eri poika kyseessä.

Laine innostui yhteyden tutkimisesta uudestaan. Hän maksoi ja tilasi dna-testin, joka lähti viime kesänä Yhdysvalloista kohti Venäjää. Sukulaisuuden varmistava tai kumoava testi saapui perille kuukausien kuluttua.

Miniä Zoja sipaisi puikkoon solunäytteen anoppinsa Natalian posken sisäpinnasta ja postitti sen takaisin Yhdysvaltoihin tutkittavaksi.

Marko Laine odotti elämänsä joululahjaa, loppua yli 30 vuotta kestäneelle isoisän etsinnälleen.

Sitä ei kuitenkaan tullut. Testi ei koskaan löytänyt perille tutkimuslaitokseen.

Laine ei luovuttanut, vaan tilasi uuden. Viikko sitten Zoja viestitti Laineelle, että uusi näyte on otettu.

– Jos testi on negatiivinen, olen etsinnöissä vaiheessa ö miettimässä, miten pääsen vaiheeseen a. Täytän kesällä 50, ja toivon kaikkien aikojen 50-vuotislahjaa. Voi olla, että tämä asia ei koskaan selviä.

 

Ira Vihreälehtokin joutui odottamaan isoisänsä varmistumista vuosikausia. Tieto tuli vasta viime marraskuussa.

Oikea perhe löytyi, kun Vihreälehto oli ollut kertomassa etsinnöistään venäläisessä tv-ohjelmassa. Dna-testi vahvisti tulokset: Ira Vihreälehdon isoisä on nimeltään Ivan Anashkin, ja hän on kotoisin Karjalasta.

Jatkosodan jälkeen Anashkin joutui sotavankileirille, eikä hänkään koskaan palannut perheensä luo. Hän kuoli Sortavalassa 1960-luvulla.

Vihreälehto on löydöstä iloinen ja helpottunut, haikeakin. Palaset ovat nyt kohdillaan, mutta sulateltavaakin riittää:

– Nämä eivät ole onnellisia tarinoita. Tätipuoleni, hänkin nimeltään Ira, ei muistele isäänsä hyvällä. Sota on sotkenut ainakin meidän perheemme asiat monen sukupolven ajaksi.

Vihreälehto aikoo jatkaa sotavankien jälkeläisten etsimistä vapaa-ajallaan. Hänen tavoitteenaan on, että sota-ajasta muodostuisi suomalaisille nykyistä monipuolisempi kuva.

– Emme me kaikki voi samaistua siihen, että sota on yhtä kuin puhdas ja siveä lotta ja urhea sotilas siellä jossain.

Jos sinulla on tietoja Ivan Buhtijarovin somerolaisjälkeläisestä, ota yhteyttä Ira Vihreälehtoon: ira.vihrealehto@gmail.com

Jos kaipaat tietoja Salon seudulla olleista sotavangeista tai sinulla on heistä kuvia, ota yhteyttä Marko Laineeseen: marko.laine70@gmail.com

Lue lisää sotavangeista

Helmikuussa 2007 julkaistussa Salon Seudun Sanomien jutussa pertteliläinen maanviljelijä Jukka Mattila muistelee sotavankeja, jotka olivat töissä hänen kotitilallaan. Lue kahdessa osassa oleva juttu: Maatalouden sotavangit, osa 1 ja Maatalouden sotavangit, osa 2
Marraskuussa 2011 SSS kertoi Marko Laineen isoisän etsinnöistä, jotka eivät lopulta johtaneetkaan oikeille jäljille. Lue juttu: Marko Laineen tarina